Ai mitäkö ajattelen?

Ajattelen, että me näemme sen, minkä me haluamme nähdä. Ajattelen, että maailma sellaisenaan kun se näyttäytyy meille näyttäytyy meille reflektiona meidän itsemme sisältä. Ajattelemme tahtomattamme, että muut ihmiset toimivat jollain samantyylisellä kaavalla kuin me ja siksi emme koskaan täysin ymmärrä, kun muut ihmiset tekevätkin yllättäviä asioita, tai vielä pahempaa… Ovat jotain yllättävää.

Okei nyt ylifilosofointi seis ja asiaan: Tän kuluneen syksyn aikana mä olen avannut silmäni yhdelle uudelle jutulle, joka on siis ihmisten henkinen pahoinvointi. Tää on sikäli uutta, sillä masennus sekä muut psyykkiset ongelmat ovat jotain sellaista, johon en yleensä elämässäni ole juuri kiinnittänyt huomiota. Ja miksi olisinkaan? Eihän minun tuttavapiirissäni ole masennustapauksia ollut koskaan yhtä enempää.
Tai näin luulin.

 

Loppukesän ja tähänastisen syksyn anti on ollut hyvin ”mielialapainotteista”. Ihmisistä, niin uusista kuin vanhoistakin on paljastunut puolia, uusia koskettavia ja arkoja puolia, joilta olen aikaisemmin niin sujuvasti onnistunut silmäni ummistamaan. Olen huomannut, että iloisen hymyilevän pinnan alla ihmisillä ei aina kaikki olekaan niin hyvin. Sen sijaan asia on monesti juuri päinvastoin. Se, että osaa näyttää surunsa ja kertoa, että menee huonosti viestii jo jonkin tasoisesta itsensä tuntemisesta ja siitä, että uskaltaa tuoda itsensä ja ongelmansa ”muiden eteen”. Ne joilla ongelmat todella ovat suurimpia, eivät saa tehnyä aina tämän vertaa. He ajattelevat, etteivät ole edes sen arvoisia, että voisivat vaivata muita ihmisiä omilla ongelmillaan. He eivät ole niin tärkeitä, että he ansaitsisivat apua. Toki hengaavat muiden joukossa. Puhuvat, hymyilevät, nauravat ja näyttävät viihtyvän. Kysyttäessä kuinka menee he vastaavat, että menee hyvin. Näin, vaikka he eivät todellisuudessa muuta haluaisikaan kuin juosta itkien pois.

Ehkä pysäyttävintä viimeisinä kuukausina ei kuitenkaan ole ollut se, että ihmisillä on mielensä kanssa ongelmia, vaan se kuinka yleistä se todella tuntuu olevan. Minulla ei ole antaa tilastoja ja voi olla, että kyseessä on vain sattumaa: että mun tuttavapiiriin nyt vaan on sattunu mielensä kanssa kamppailevia ihmisiä tavallista suurempi osuus... Mutta silti! Ongelmat psyykkisen hyvinvoinnin kanssa ovat luultavasti yleisempiä kuin mitä monesti tulee ajateltua. Ne ovat oikeasti arkipäivää usean ihmisen elämässä. Ne ovat paljon muuta kuin raflaavia otsikoita iltalehtien nettisivuilla. Toki joillain osa-alueilla suunta on ollut jo useita vuosikymeniä mahtava, kuten esimerkiksi itsemurhat, joita tehtiin 2012 vähemmän kuin 40 vuoteen. Tai näin ainakin kokonaistilastoissa. Alle 25 vuotiaiden naisten itsemurhatilastot ovat sen sijaan viime vuosina kasvaneet 2000-luvun huippulukemiin...

Tää on laittanu mut miettimään, että mistä tällainen psyykkinen oireilu johtuu? Ja onko se vain suomalainen juttu? Vai länsimainen? Vai onko se jokin universaali toimintamalli jonka Mayat ennustivat jo tuhansia vuosia sitten? Wikipediasta löysin havainnollistavan kartan neuropsykologisista ongelmista eri puolilla maailmaa. Sen mukaan ongelmat olisivat yleisimpiä Etelä-Amerikassa. Toisena oli Pohjois-Amerikka, kolmannen sijan mennessä Venäjälle, sekä yksittäisiin euroopan maihin (esim. Suomi oli tässä korkealla). Tämä kartta ei kuitenkaan kertonut varsinaisesti niistä ongelmista joita pohdin, sillä se otti mukaan laskuihin kaikki neuropsykologiset ongelmat, eli addiktiot, jälkeenjääneisyyden, syömis- tai nukkumishäiriöt, neuroottiset häiriöt, psykoosit sekä esimerkiksi dementian, parkinsonin ja alzheimerin taudin. Ja sikäli kartta oli vain laveasti suuntaa antava, sillä minua kiinnostaa lähinnä masennuksen, itsetuhoisuuden, elämänsuunnan ja/tai oman identiteetin hukkumisen jne. yleisyys.

Ja mä en oo mikään tohtori, mutta mun tekisi mieli sanoa, että 2010 -luvun Suomalais-länsimaalaisella kulttuurilla on jotain yhteyttä näiden tapausten yleisyyteen. Näen, että jonkinlaisella suuremmalla välittämisen kulttuurilla näiden tapausten määrä voisi olla pienempi. Että jengi kokis, että niillä ois lähipiirissä ihmisiä, jotka välittää, siis ihan oikeesti välittää. Ihmisiä, joita voisi kutsua ystäviksi, sukulaisiksi, lähimmäisiksi. Ihmisiä, joille jakaa hyvät ja huonot hetket, joita vasten peilata omaa minuutta ja joiden kanssa kasvattaa omaa itsetuntoa. Nykyajan Suomalaisessa mallissa jossa tärkeimmät sosiaaliset suhteet hoidetaan heittämällä vanhemmat olkkariin ja pelaamalla vidopelejä tuttavien kanssa netissä, tämä ei ehkä aina toteudu kunnolla. Toinen äkkiä keksitty esimerkki: Katsokaa vaikka facebookkia. Siellä on 2-200 teidän kaveria tälläkin hetkellä chätissä online, mutta kuinka monen kanssa käyt juuri nyt keskustelua? Kuinka moni heistä on sinulle niin läheinen, että voisit jakaa arimpia salaisuuksiasi heidän kanssaan? Ihmisistä tulee näin helposti yllättävän 'merkityksettömiä'. Ja ei siis niin, että muista ihmisistä tulisi itselle merkityksettömiä, vaan että näin voi helposti syntyä tunne, että on itse merkityksetön muille. Ja tämä tunne on älyttömän vaarallinen. Taisiis, jos elämä on merkityksetön niin eihän sen lopettaminenkaan ole silloin ketään kohtaan väärin?

Ja älkää ymmärtäkö väärin. En yritä sanoa, että moderni suomalainen kulttuuri johtaisi siihen, etteikö ihmissuhteet ois enää tärkeitä. Päinvastoin. Kaverisuhteitahan arvostetaan joidenki tutkimusten mukaan nykyään enemmän kuin koskaan ikinä aikaisemmin. Se on vaan jotenkin, että kaverisuhdekin on eri asia, kuin ihmissuhde, jossa välitetään silloinkin kuin ei ole kivaa: Nähdään, jutellaan, ollaan, huolehditaan, kosketaan, lohdutetaan, niin että jos jokupäivä huomaisit joutuneesi sairaalaan mopoauto-onnettomuuden takia et saisi facebook-seinälle vaan kasaa sydämiä ja ”parane pian” -viestejä, vaan että se sairaalahuone itsessään olisi täynnä ihmisiä, jotka olisivat tulleet sinne ihan vain varta vasten katsomaan sinua ja viettämään kanssasi aikaa sairaalassakin. Ja juuri tällaisia ihmissuhteita tässä yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa tarvitaan enemmän. Ihminen ei saa koskaan tuntea olevansa riesa tai ylimääräinen taakka. Ihminen ei saa koskaan tuntea olevansa muiden seurassa yksin. Ja ennen kaikkea: Ihmisten kanssa olemisen ei tarvitse aina olla kivaa, mutta sen tulee aina olla merkityksellistä. Näin ihmissuhteet ovat jotain muutakin kuin vain aikaa, jonka kaksi tai useampi ihminen viettävät samassa paikassa. Oikeassa tai virtuaalisessa. Tulee mieleen klassinen tarina lähetystyöntekijästä, joka afrikassa ollessaan kohtaa 5-7 vuotiaan köyhän, luultavasti orvoksi jääneen tytön, joka kantaa reppuselässän muutamaa vuotta nuorempaa poikaa. ”Onpas sinulla raskas taakka” lähetystyöntekijä sanoo tytölle, jolloin tyttö vastaa: ”Ei hän ole taakka. Hän on veljeni.” 

Ihminen pakenee huolehtimisvastuuta helposti ajatuksella, että sitä vartenhan meillä Suomessa on sosiaalinen verkko ja ”ilmainen” terveydenhuolto, että mielenterveystapauksetkin saataisi hoidettua. Tämä ajatus on kuitenkin totta vain osittain. Ajatellaanpa esimerkkiä: Kalle-Pekka on kohdannut elämässään vaikeuksia. Kotona on paha olla, koulussa lukihäiriö vaivaa. Kalle-Pekalla diagnosoidaan masennus johon määrätään lääkitys ja terapiakäyntejä. Muutaman kuukauden terapian jälkeen hänet määrätään uudelleendignosoitavaksi uudelle lääkärille, jolloin masennus todetaan vakavaksi ja lääkitystä kasvatetaan. KP lähetetään erityispsykiatrille, joka tapaa häntä kerran viikossa, puolitoista tuntia kerrallan. Kaksi kertaa kuussa KP käy alati vaihtuvalla terveyskeskuslääkärillä päivittämässä kuulumisiaan ja reseptiikkaansa. Lukion jälkeen hänet määrätään kahdeksi viikoksi suljetulle osastolle tarkkailuun ja sieltä psykiatriseen työhönkuntoutukseen. Näin Kalle-Pekka on lopulta viimeiset 5 vuotta veivannut lääkäriltä ja psykiatrilta toiselle, instituutiosta toiseen ja saanut useita diagnosointeja ja lääkityksiä ja kuluttanut aivan järjettömän määrän kelan verorahoja, yhä paranematta. Kertaakaan missään ei hän ole kohdannut ihmistä. Vain institutioita ja työntekijöiden ammattiryhmiä. Missään hän ei ole saanut ystäviä. Ei ihmisiä, jotka välittäisivät silloinkin kun heille ei makseta siitä palkkaa. Kuinka paljon tästä prosessistakin olisi jäänyt käymättä jos KP:lla olisi ollut muutava hyvä lähimmäinen jonka kanssa kulkea elämänmatkaa eteenpäin?

Ja näin. Jos tällaisien tärkeiden ihmissuhteiden puutostilalla ja masennuksen yleisyydellä on mitään tekemistä toistensa kanssa, niin tulisi meidän kaikkien ihan aidosti katsoa ympärillemme. Sinä välität ystävistäsi ja sukulaisistasi varmasti yhtä paljon kuin kuka tahansa meistä. Noin, nyt mene ja sano se heille. Huuda oikein kovaa. Kerro joka päivä jollekulle ihmiselle, kuinka juuri hän on ihmisenä arvokas ja sinulle tärkeä, ei merkityksetön yksilö, jonka kanssa ollaan silloin kun se parhaiten itselle sopii. Nyt katsotaan kaikki tarkasti ystäviämme ja huomataan ne kaikki ongelmat ja haavat jotka heillä milloinkin on läsnä. Katsotaan sen hymyn ja naurun taakse. Katsotaan sitä surua, yksinäisyyttä ja niitä kyyneliä suoraan silmiin, otetaan kädestä kiinni ja autetaan jaksamaan. Se ei ole vain terapeutin työ, se ei ole vain masennuslääkityksen työ. Se on meidän kaikkien työ.

Ja jos se laiminlyödään niin käy kuten Ninni-tytölle muumeissa. Silloin muuttuu ihminen näkymättömäksi, ennen kuin lopulta katoaa kokonaan.