Terveisiä lukioon!

Viime keväänä tein opettajan pedagogisia opintoja varten "opettaja työnsä tutkijana" -seminaarityön. Aihepiiriksi valitsin lukiolaisten hyvinvoinnin, sillä minulla, kuten monilla muillakin tuntuu olevan se tunne, että lukiolaisten syömishäiriöt, mielenterveyshäiriöt, koventuneista arvoista, uusioperheistä, syrjäytymisestä ja juurettomuudesta seuraavat ongelmat ovat nykyään suorastaan poikkeuksellisen suuret. Mielikuvissa erityisesti tytöt suorastaan kilpailevat keskenänsä siitä, kenellä heistä on vuoroinkin eniten ongelmia.

Jotta muutaman opintopisteen rykäisyni ei jäisi ainoastaan pöytälaatikkoon pölyyttymään, siteeraan tähän nyt seuraavaksi oman työni loppupuheenvuoroa, jossa tarkastelen sitä, mistä olin tutkimukseni kirjoittanut.

Arvon naiset ja herrat: Lukiolaisten Hyvin-/Pahoinvointi nykyään:

"Kun päätin mistä haluan kirjoittaa tämän työn, oli minulla mielessä pelottavia
uhkakuvia. Olin kuullut masentuneista lukiolaisista, syrjäytyneistä lukiolaisista,
syömishäiriötä sairastavista lukiolaisista. Olin luonut mielessäni kokonaisen
ikäluokan, joiden hyvinvoinnista ei pidetä tarpeeksi kiinni ja joidenka asiat eivät
kiinnosta opettajia. Kun aloin lukea Salmela-Aron kirjoituksia kouluuupumuksesta,
sen yleisyydestä ja vakavista seurauksista mielikuvani vahvistuivat
heti. Vaikka koulu-uupuneiden määrät eivät ole suuria, oli kyseessä ikävän
kuuloinen ja vaikea ilmiö.

Lukiolaisten hyvinvointitutkimus 2012 tuntui alkuun viljelevän myös
samantyylistä kuvaa. Jo tutkimuksen nimi ”Onnelliset opintiellä?” on leimaava ja
luo tunteen siitä, että ehkä kaikki ei olekaan lukiolaisten parissa niin hyvin, kuin
miltä näyttää. Aloin tarkastella tutkimuksen tuloksia pienellä pelolla, yrittäen
löytää sieltä karmaisevia lukuja kärsivistä lukiolaisista. Näytti kuitenkin siltä, että
valtaosalla lukiolaisista meni elämässä ihan hyvin.

Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen kouluterveyskyselyt vahvistivat juuri
tämän ja muuttivat omat karmaisevat ennakkokuvani kokonaan. Tarkastellessa
lukiolaisten vastauksia hyvinvointiaan koskeviin kysymyksiin aina 2000 –luvun
alusta alkaen huomasi, ettei lukiolaisilla itse asiassa ole koskaan mennyt
paremmin, kuin nyt. Lukiolaisilla ei ole nykyisin enempää ongelmia kuin ennen,
he eivät ole uupuneempia, eivätkä käytä enempää huumeita. Koulutyö ei ole
muuttunut raskaammaksi, eivätkä koulun pulpetit epämukavammiksi. Tässä
tapauksessa ”ennen ei ollut kaikki aina paremmin”.

Listaan seuraavaksi kaikkia niitä asioita ja ongelmia, joita koskevien
lukiolaisten prosentuaalinen osuus on THL:n mukaan pudonnut siitä, mitä ne
olivat 2000 –luvun alkupuolella:
- Ei yhtään läheistä ystävää
- Ei koe tulevansa kuulluksi koulussa
- Ei tiedä miten voi vaikuttaa koulun asioihin
- Koulun fyysisissä työoloissa puutteita
- Koulun työilmapiirissä ongelmia
- Liian suuri työmäärä
- Opettajat eivät ole kiinnostuneita oppilaan kuulumisista
- Opettajat eivät rohkaise mielipiteen ilmaisuun oppitunnilla
- Ei pidä koulunkäynnistä
- Vaikea päästä koulupsykologin, lääkärin tai kuraattorin vastaanotolle1
- Käyttää alkoholia viikoittain
- Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa
- Tupakoi päivittäin
- Kokee terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi

Kasvavia trendejä puolestaan on THL:n mukaan ollut ainoastaan ylipaino,
päivittäinen nuuskan käyttö, myöhäinen nukkumaanmenoaika, sekä ne, jotka ovat
hakeneet apua masentuneisuuteen ammattiauttajalta. Tämä kuulostaa alkuun
vakavalta kehitykseltä, mutta kun otetaan huomioon se, ettei THL:n mukaan
varsinainen masentuneisuus ole lukiolaisten keskuudessa tänä päivänä sen
yleisempää kuin 10 vuotta sittenkään, tilanne kääntyy päälaelleen. Nykyään siis
masentuneet lukiolaiset saavat vain entistä parempaa hoitoa (THL 2013).

Näin siis erityisesti Salmela-Aron luomat uhkakuvat alati kovenevasta
kilpailusta, yhteiskunnassa koventuneista arvoista ja nuorten suurista
onnistumisen paineista eivät ole ainakaan kyselytutkimusten valossa heijastuneet
lukioon. Päinvastoin lukiossa ollaan yhä kiinnostuneempia koululaisten
kuulumisista ja hyvinvoinnista ja rohkaistaan yhä enemmän omien mielipiteiden
ilmaisuun. Koventumisen sijasta lukion työmäärän on koettu vähentyneen, eikä
lukiolaisten pahoinvointia voi todellakaan selittää yksin koulutuksen yhä
kasvavalla tulostavoitteellisuudella. Myöskään Salmela-Aron maalailema nuorten
psyykkisen terveyden rapistuminen ei ole tutkimusten valossa lukiolaisilla millään
tapaa kasvava huolenaihe, sillä esimerkiksi masentuneisuutta potevien lukiolaisten
määrät ovat pysyneet koko 2000-luvun suhteellisen samoissa lukemissa.

Kuitenkin monilla on jatkuvasti tunne, että lukiolaisilla menee elämässään
huonosti ja heiltä vaaditaan liikoja. Kun lopulta yritin etsiä internetistä niitä
median artikkeleita ja uutisia, joissa lukiolaisten olotilaa väitetään huonoksi, en
onnistunutkaan löytämään niitä. Mielikuva pahoinvoivista lukiolaisista saattaakin
itse asiassa syntyä siten, että lukiolaiset samaistetaan syrjäytyneisiin,
masentuneisiin ja elämänsuuntansa hukanneisiin nuoriin, jotka ovat monesti
lukion sijasta joko koulupudokkaita, ammattikoulussa tai pelkällä
peruskoulupohjalla.

Tähän ajatteluvirheeseen huomasin sortuneeni myös itse. Kun artikkelissa
tai tutkimuksissa puhuttiin ”nuorisosta”, huomasin ajattelevani, että kyseessä
oleva asia pätee samalla tavoin kaikkiin nuoriin, myös lukiolaisiin.
Hyvinvointierot nuorten välillä ovat kuitenkin älyttömän suuret. Tästä todistaa
myös THL:n kouluterveyskysely, jossa ammattikoulua käyvien terveydentila ja
kouluolot koettiin lähes jokaisessa kysymyksessä lukiota merkittävästi
heikommiksi (THL 2013)."


Niin, eli kyllä niillä lukiolaisnuorilla ihan hyvin menee.
Muista nuorista en sitten niin tiedäkään.

Palvelijasi tulee nöyränä

Myönnän, että edellinen noin kuukauden takainen, blogitekstini oli kokonaisuudessaan melko kryptinen. Sen taakse oli kuitenki piilotettu useita tapahtumia. Näistä omalle kohdalleni suurin oli marraskuinen yllätysmuutto.

Marrasakuun ensimmäisinä päivinä sain tiedon, että se paikka, jota olin viimeiset yli kolme vuotta kutsunut kodiksi, oli irtisanottu ja vuokrattaisiin eteenpäin heti joulukuusta lähtien. Tietysti olin aina tiennyt, ettei elämä Pasilassa voi jatkua ikuisesti, mutta en ollut silti odottanut sen loppuvan näin yllättäen. Uutinen ei ollut mieluisa. Olin, ja olen edelleen kovin kiintynyt meidän vanhaan kunnon kämppäämme ja kaikista yhteiselämisen ongelmista huolimatta tykkäsin asua siellä.

Kulunut marraskuu oli vaikea, mutta siunattu. Tämä näkyi myös muuttamisen kohdalla, uuden asunnon löytyessä vajaan viikon päästä siitä, kun aloimme asuntoja etsiä. Merkittävästi pienemmästä koostaan huolimatta uusi katto löytyi paremmalta paikalta ja vieläpä huokeammalla hinnalla. Vuokranantajakin oli mukava. Ei enää persoonattomia vuokrafirmoja. Asuntoasiat hoituivat siis nätisti. Viime viikonloppu taas menikin jo muuttamisen merkeissä.

Muistan sen innostuksen ja onnen, kun ensimmäisen kerran katsoin Pasilan asunnon tyhjiä huoneita ja seiniä. Asunto oli mahtava! Täydellinen poikamiesboksi! Suunnittelimme kolmistaan huonejakoa ja sisustusta. Tuntui että tästä tämä todellinen elämä nyt alkaa. Tuntui että juuri nyt kaikki on mahdollista. Sama näky oli edessäni viime sunnuntaina. Tällä kertaa tyhjät huoneet kuitenkin huokuivat haikeutta. Ne kertoivat sitä tarinaa, mikä vielä kolme vuotta sitten oli edessä. Ympyrä oli palanut takaisin alkupisteeseensä, monien kokemusten ja koettelemusten jälkeen. Mieleen palasi suuri määrä muistoja asumisen varrelta.

Muistan kun muuttoiltana sytytimme ensimmäistä kertaa uuden takkamme, jonka pöytien puuttumisen takia asetettiin bassovahvistimen päälle. Istuttiin talon ainoalla sohvalla juoden punaviiniä. Illan tunnusbiisinä toimi Neon2:n ”ei yksinäinen unta saa.” Saman syksyn aikana oli isoa ja pienempää häppeninkiä ja kaljottelua melkein viikon jokaisena päivänä. Reilun kolmen vuoden mittaan kämpässä ehdittiin viettää rapujuhlia, huoneita on ansoitettu nastoilla ja niissä on äänitetty levyjä. Asunnossa on laulettu spontania karaokea keskellä yötä ja pelattu rockbandia äänet täysillä. Keittiössä on sattunut yöllisiä onnettomuuksia. Vaihtelevia ihmisiä on nukkunut ja asunut sohvilla ja vuokralaisetkin ovat vaihtuneet välissä. Asunnossa on juhlittu, naurettu, itketty, opiskeltu, iloittu, surettu. Nämä kaikki olivat nyt osa historiaa. Tyjät seinät ja tyhjät huoneet eivät enään viestineet suuresta tulevaisuudesta, vaan suuresta menneisyydestä. Ne katsoivat haikeina lähtöämme. Ja me katsoimme haikeina takaisin.

Loppusiivous tehtiin sunnuntaina, joka oli myös ensimmäinen adventti. Menin seuraamaan Adventin aamumessua uuden kotiseurakuntamme lähikirkkoon, temppeliaukion kirkkoon. Messun otsikko oli ”Kuninkaasi tulee nöyränä”. Kirkon penkkiin istuessani huomasin minäkin tulleen nöyränä. Hetkellisen juurettomana, vanhan ja tutun hylänneenä.

Adventtimessu kertoi kuitenkin uudesta alusta. Ensimmäisestä adventtisunnuntaista alkoi uusi kirkkovuosi. Uudessa kotikirkossa, uuden avioliittolain jälkeen. Saimme jälleen uudellen sytyttää sen ensimmäisen neljästä kynttilästä. Synnintunnustuksen kautta jokaiselle tarjotaan uusi alku ja uudet mahdollisuudet. Minulle, joka olin juuri muuttanut uuteen asuntoon kaikki tämä tuntui erityisen henkilökohtaiselta. Ja vaikka uusi asunto reilun kilometrin päässä oli edelleen hirvittävässä kunnossa muuton jäljiltä pystyin aidosti tuudittautumaan ehtoollissanoihin 

”Tulkaa, sillä kaikki on valmista”.

Varinaisena muuttopäivänä, lauantaina, vietin hetken aikaa uuden asuntomme parvekkeella viskilasillisen sekä hyvän sikarin kanssa. Katsoin sisäpihan toisella puolella olevia ikkunoita, pimeää pilvistä taivasta ja alakerran oven edessä riitelevää pariskuntaa. Siinä oleskellessa tajusi hyvin kirkkaasti sen, että nyt viikonloppuna ei kyseessä ollut pelkkä muutto. Sen sijaan yksi kokonainen elämänvaihe oli lopussa ja uusi alussa. Tähän uuteen kuuluisivat nuo sisäpihan ikkunat ja nuo kantakaupungin katot. Vaikken ollut vielä tavannut täällä yhtäkään ihmistä tämä kaupunginosa tuntui ottavan minut jo vastaan ja hyväksyvänsä joukkoonsa. Viskilasi kädessä, sikarinsavun katkuisessa ilmassa mieli oli tyyni ja rauhallinen.

Mä taidan kuulua tänne. Parasta on juuri nyt.

Nimensä veroinen

Marras oli suomalaisessa kansanuskossa kuoleman ennusmerkki. Se näkyi esimerkiksi eläinten poikkeavassa käyttäytymisessä. Kuolemansa pian aavistava eläin oli marras.

Marras oli myös muinaissuomalainen vainajahenki, joka kulki kodeissa erityisesti kekrin aikana.

Tämän lisäksi on ajateltu, että Suomalaisten muinaisen ajanlaskun mukaan vuosi on loppunut juuri marraskuuhun.

Vuoden loppua seuraa kuitenkin aina uuden vuoden alku. Yhden tarinan päätös tarkoittaa toisen alkamista. Yhden oven sulkeutuessa, jokin toinen aukeaa.

Intian mytologiassa Shiva tuhoaa vuoroin kaiken olevaisen vain, jotta Brahma voisi luoda sen jälleen uudelleen. Uusi päivä ei voi alkaa, jos edellinen on vielä kesken.


Kaikkeen katoavaan liittyy toive uudesta alusta.

Kieroon kasvanut

"Tahtoisin olla se joka olin silloin,
kun kuollakseni halusin,
tulla sellaiseksi kuin nyt olen,
noin tuhat vuotta taaksepäin"

En siteeraa Apulantaa vain elämää televisio-ohjelman takia. Siteeraan sitä siksi, että kyseinen lyriikka on kolahdellut päähän montakin kertaa. Pahus vieköön kun toi on välillä niin totta.

Mietin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Mitä en uskaltanut silloin. Mitä haaveilin silloin. Jos mulle olisi silloin näytetty mitä mä tulen tulevaisuudessa olemaan, en olisi luultavasti uskonut. Toki olisin halunnut. Ja varmaan ollut äärimmäisen tyytyväinen ja liikkunut jopa pienen itseihailun partaalla. Sikäli olen saavuttanut monessakin suhteessa murrosikäisen itseni haaveet omasta itsestänsä.

Vaan mitä on menetetty matkalla?

Milloin minusta tuli näin kyyninen? Milloin menetin empaattisuuteni, ystävällisyyteni ja kuuntelevat korvat. Milloin lopetin asettumisen muiden sijaan ja vaatimaan heitä asettumaan omaan sijaani? Missä kohtaa en enää antanut muille huomiota, sillä halusin nykyään pitää sen kaiken itse. Milloin unohdin miten ihmisiä olisi hyvä kohdata ja kohdella? Milloin en enää nähnyt omassa toiminnassani virheitä, huomauttaen jatkuvasti muille omistansa. Milloin aloin ampua niitä samoja nuolia, joita olen itse ottanut vastaan?

Minne katosivatkaan ne asiat, jotka oikeasti ovat kaikkein tärkeimpiä. Kun nämä asiat ottaa huomioon, en tiedä olisinko menneisyydessä katsonut tulevaa minääni sittenkään sittenkään niin ruusuisesti?


PS.
Oon kirjoitellut tässä kesän mittaan näitä tekstejä aika paljonkin, mutta ne ovat aina jääneet kesken. Voisin yrittää kirjoittaa ne valmiiksi ja julkistaa myöhässä. Tai vaan laittaa sellaisenaan. Keskeneräisenä. Yhtä keskeneräisenä, kuin ihminen on ja tulee olemaan koko elämänsä ajan.

Lyhyt kiitos

Tässä maailmassa, jossa oma napa on kaiken maailman keskus
Tässä maailmassa, jossa kaikki on aina puhdasta ja kiiltävää
Tässä maailmassa, jossa ihmisillä ei kuulu olla heikkoutta eikä hätää
Tässä maailmassa, jossa ihmisen tunteeton julkisivu riittää.

Kiitos teille jotka oikeasti kuuntelette.
Teille jotka oikesti välitätte
Teille jotka todella haluatte vastauksen kysymykseen:
”Mitä kuuluu?”

Kesälomalla

Ystäväni kysyi minulta, että miten mun opiskelut ja muu elämä on lähteny nyt syksyllä käyntiin. Vastasin, että aika verkkaisesti. Sanoin, etten ole oikein saanut vielä syksyn rytmiä käyntiin. Tästä hän kysyi, että olenko siis yhä hieman kesälomalla.

Kyllä. Olen ihan älyttömän kesälomalla.

Kesälomalla oleva ihminen ei jaksa keskittyä työhön tai opiskeluun. Hän ottaa päivän kerrallaan ja elelee eteenpäin rauhassa ilman stressiä tai deadlineja, ilman tenttejä tai ilman työaikoja. Tällainen elämänmalli sopii varsin huonosti syyskuulle. Tämä sopii varsin huonosti silloin kun pitäisi lukea sivuainetta, keksiä graduun aihetta ja suorittaa itsenäistä opiskelua. Tämä sopii varsin huonosti suunnitelmiin valmistua edes joskus ja päästä elämässä eteenpäin.

Mutta kun arki on niin raskasta. Eikö voisi vaan lomailla?



Kylmä totuus on se, että kohti talvea ollaan kuitenkin taas menossa. Pyöräilykelit loppuu ja kohta on lumi maassa. Päivät lyhenee ja pimeys lisääntyy. Kohta jälleen kaamos kurkkii ovella. Tuleva jännittää, mutta ei hyvällä tavalla. Tiedän, mitä liika pimeys tekee mun mielialalle. Ja kun ottaa huomioon sen, minkälainen mieliala mulla on jo nyt kesän ja alkusyksyn aikana aivan liian usein ollut, tulee tulevasta talvesta mahdollisesti todella rankka.

Joten eikö voitaisi vaan palata siihen kesään? Edes hetkeksi? Aloittaa syyslukukausi sitten vaikka vasta ensi viikolla? Antaa kalenterin olla vielä vähän aikaa tyhjä? Välttää vastuuta oman elämänsä hallitsemisesta vielä tovin? Lupaan kyllä sitten syksyllä olla taas aktiivinen, jämäkkä ja aikaansaava.

Joo?

Sateenkaariunet

Tänään oli pikkusiskoni konfirmaatiojuhlat. Aika hauskaa kuinka nopeasti aika menee. Tuntuu kuin vasta itse jokin aika sitten seisoskeli valkoinen alba päällä Espoon tuomiokirkon edessä sylin täyttyessä kukista. Mukavaksi tämän päiväisen tapahtuman teki myös se, että vaikka olen viimeisen 10 vuoden aikana nähnyt lukuisia konfirmaatioita ja konfirmaatiojuhlia, ei niissä ole ollut ketään mun sukulaista. En ole myöskään päässyt nauttimaan konfisjuhlallisuuksista kuin vain nopean hetken, sen joka rippikoulun vetäjätiimiltä menee parin biisin laulamiseen ja nopeaan kahvikupin juontiin, ennen kuin pitää jo rynnätä seuraaviin juhliin. Tänään sain olla juhlissa niiden alusta loppuun. Aika kivaa.

Mutta miksi me ylipäätänsä juhlitaan konfirmaatiota? Miksi se on kaikissa perheissä aina niin iso juttu kun oma nuori pääsee ripille? Konfirmaatiossa nuori saa neljä eri oikeutta: Oikeuden toimia kummina, oikeuden kirkolliseen vihkimiseen, oikeuden käydä itsenäisesti ehtoollisella ja oikeuden äänestää, sekä asettua ehdolle seurakuntavaaleissa. 2010 -luvun Suomi on kuitenkin paikka, jossa nimenantojuhlat ja parisuhteen rekisteröimiset voidaan tehdä kotona ja/tai maistraatissa ilman kirkon välikättä, viikkomessuissa käy enää vaan yksittäisiä mummoja ja seurakuntavaalien äänestysprosentti kiikkuu samoissa lukemissa kuin ehtoollisviinin alkoholipitoisuus. Voidaan siis ihan aiheellisesti kysyä, että mikä näistä neljästä oikeudesta on nykyajan maallistuneessa Suomessa se, jonka saamisen vuoksi kannattaa järjestää suuret juhlat.

Minusta ei yksikään.

Hankittujen oikeuksien sijaan syy hienoihin konfirmaatiojuhlallisuuksiin löytyy muualta. Ne löytyy kun miettii, miksi rippikouluja ylipäätänsä pidetään. Ja miksi ne pidetään juuri silloin kun ne pidetään.

Kasteessa pieni vauva liitetään seurakuntaan. Vauvan mielipidettä tähän kysytään tässä aivan yhtä paljon, kuin silloin jos mietitään minkä värisiä potkupukuja pikkuiselle nyytille hankittaisi, tai mitä pilttiä hänelle ostettaisi. Kaikissa näissä toimitaan tasan vanhempien ehdoilla, vauvan itse ollessa täysin kykenemätön minkäänlaiseen päätöksentekoon. Ihminen kuitenkin kehittyy vauvasta paljon ja jossain välissä alkaa päättää itse siitä, minkä väriset housut hän laittaa kouluun ja mistä ruuasta hän tykkää ja mistä ei. Niin myös kysymys kristinuskosta ja seurakunnasta tulee jossain välissä ajankohtaiseksi. Ja se joku väli on rippikoulu.

Ei ole sattumaa, että rippikoulu järjestetään juuri sinä vuonna, kuin nuori täyttää 15 vuotta. Ei ole sattumaa, ettei rippileirejä pidetä kymmenenvuotiaille. Rippikoulu pidetään henkilöille, joilla on kyky tehdä omia, itsenäisiä, omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, jotka osaavat pohtia, arvioida ja rakentaa omaa elämänkatsomustaan, joilla on valmius hahmottaa ja ymmärtää abstrakteja asioita ja jotka pystyvät pohtimaan asioita Jumalasta, synnistä, pelastuksesta, maailmasta: elämästä ja kuolemasta. Tällainen toiminta ei ole alakouluikäisten hommia. Tähän ei pikkulapset pysty. Lapset eivät ole hyviä riparilaisia.

Samaan päätelmään meitä ohjaa myös rippikoulun kaukainen edeltäjä, kansan sivistyksestä ennen koululaitosta vastanneet kinkerit. Avioon ei päässyt ellei osannut lukea katekismusta ja Raamattua ja kinkereillä kävi kaikenlaista naimakansaa oppimassa lukutaitoa ja Jumalanpelkoa. Niinhän ne seitsemässä veljeksessäkin innostuivat opettelemaan lukemaan, vasta kun kosiomatkalle lähtiessä. Avioliittoa siis edelsi kristillinen opetus. Ja avioliitto jos mikä ei ole enää lasten hommaa.

Jos siis rippikoulun kasteopetus ei ole lapsia varten, ei silloin vastakonfirmoitu albankantajakaan ole enään lapsi.

Luulen että juuri tämä on se seikka, minkä ansiosta konfirmaatiojuhla on kestänyt ajan ja sekularisaation hammasta suorastaan hämmästyttävänkin hyvin. Konfirmaatio on toiminut ja toimii yhä suomalaisen ihmisen elämän yhtenä merkkipaaluna. Tämän merkkipaalun kohdalla ihminen on itse, mutta erityisesti hänen vanhempansa ja sukulaisensa ovat selkä seinää vasten sen tosiasian kanssa, että meidän pikkutyttö tai -poika, ei itseasiassa enää olekaan pikkutyttö tai -poika. Sen sijaan albasta on kuoriutunut esiin oman elämänsä suuntaa etsivä nuori ihminen, hetken päästä nuori aikuinen, jonka kasvun ja itsenäistymisen virstanpylväänä konfirmaatio on ja pysyy. Konfirmaatio toisensa jälkeen sukulaiset hämmästelevät, että miten siitä tutusta pienestä lapsesta onkin yht'äkkiä tullut omaa vapauttansa ja omaa vastuutansa hakeva, maailmankatsomustaan rakentava nuori. ”Muistan vielä silloin kun sä olit ihan pieni...” -on varmaan konfirmaatiojuhlien yleisin lause.

Yksin ja aseettomana ei tälle itsenäisen ajattelun polulle tarvitse kuitenkaan astua. Pelkkä kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja pohtia maailmaa ei riitä: tarvitaan myös vaihtoehtoja mistä valita. Tarvitaan kokonainen jätesäkillinen lego-palikoita, joista ihminen voi valita, mitä hän haluaa käyttää rakennusosina tornissaan, joka kantaa nimeä ”minun paikkani maailmassa.”

Rippikoulun ja konfirmaation myötä seurakunta on tehnyt tässä oman osuutensa. Se on näyttänyt pienen pilkahduksen sitä, mitä kristillinen elämä voisi olla. Kasteopetus annettu, rippikoululainen siunattu, rukoilua toivottu ja lähtösanat sanottu. Tästä eteenpäin pallo on konfirmoidulla nuorella.

Toivon todella, että oma siskoni miettii tarkkaan, mitä hän haluaa omalla pallollaan tehdä.

Tänään

Tänään minua väsyttää

Tänään mietin, että miksi en mennyt aikaisemmin nukkumaan, sillä en tehnyt valveilla enää mitään järkevää

Tänään mietin, miksi pyörin sängyssä puolet yötä saamatta unta. Huomaan, että mulla on liikaa asioita auki. Elämässä liikaa liikkuvia palasia samaan aikaan

Tänään aamulla muistelen muutaman viime yön unia ja tajuan kuinka älyttömän outoja, siistejä ja hämäriä ne on ollu. Alitajunnan virtaa ja täyttä tykitystä. Voiskohan niistä oppia oikeesti jotain?

Tänään mua harmittaa se, että mulla ois ihan tuhat juttua, jotka pitäis tehdä, mutta en saa mitään niistä aikaiseksi. En saa edes palautettua kirjaston kirjoja. Tai käytyä apteekissa.

Tänään mua harmittaa älyttömän paljon mun saamattomuus ihmisyksilönä. Kaikki kaatuu päälle samaan aikaan ja mä katson vanhoja euroviisuvideoita netistä. En osaa organisoida mun elämää.

Tänään on tasan viikko siihen, että lähen kuudeksi viikoksi Intiaan. En oo tajunnu sitä vielä. En oo ehtiny. Enkä varmaan tajuakaan kun vasta edellisenä iltana.

Tänään mun on varmaan pakko laittaa mun seuraavam viikon elämä noin minuutin tarkkuudella ylös kalenteriin.

Tänään mua ahdistaa se kuinka nopeasti aika on mennyt. Tarvitsisin ainakin kaksi ylimääräistä viikkoa vielä ennen kesää, ennen matkaa. Saisin järkättyä asiat kuntoon, saisin nähtyä ja tavattua ihmiset. Saisin pysähtyä hetkeksi. En saa. Saisin nauttia luonnon heräämisestä, aurinkoisista päivistä ja jäätelöstä tuomiokirkolla. En saa.

Tänään mä tajusin, että musta on viime vuosien aikana tullu itsekkäämpi ja tyhmempi. Päivä päivältä oon yhä enemmän narsistinen pelle, joka ei ota mitään vakavasti.

Tänään mä heräsin miettimään, että minkälainen ihminen mä haluan olla.

Tänään mä haluaisin korjata mun elämän kaikki pienet virheet.

Luultavasti en kuitenkaan tee niin.

Katsotaan sitten huomenna.

Social Butterfly

Ihmisten kanssa on tosi mukavaa olla. Ihmiset on arvokkaita ja kauniita. Olen sosiaalinen pörrääjä. Juttelen, viihdyn, viihdytän, toimin, ajattelen, hengaan, syön, bailaan, väittelen, nauran, istun, seison, pelaan jne. jatkuvasti muiden ihmisten kanssa. Silti koen, etten oikein osaa ihmissuhteita. Mistä tämä ajatus?

Ystäväporukassa jäsenet on toistensa kanssa tekemisissä jatkuvasti. He tuntevat toisensa hyvin. Tietävät toistensa elämästä ja käyttäytymisestä. Tietävät toistensa haaveita ja kipupisteitä. Mä harvoin annan itseni päästä tälle tasolle. Mä oon se kaveri, joka tulee johonkin ryhmittymään, juttelee hetken aikaa mukavia, heittää yläfemmat ja sitten loikkaa pois jonnekin muualle, ennen kuin mitään syviä ystävyyskontakteja ehtii muodostua. Mä oon just se tyyppi, jolla on satatuhatta kaveria, mutta aivan liian vähän ystäviä. Karikatyyrinen sosiaalinen pörrääjä lentelee kaiken maailman ihmissuhteiden keskellä. Hän hyppii kaveriporukasta toiseen, kuulumatta koskaan itse niistä yhteenkään. Hän on kaikkien kaveri ja luo jatkuvsti aluille uusia ihmissuhteita. muttei kuitenkaan panosta niihin tarpeeksi vaan näkee niiden ylläpitämiseen lopulta aivan liian vähän vaivaa.

Joskus oon tykänny sanoa itselleni, että pelkään sosiaalisia kontakteja. Tämä on tavallaan totta. En ole hyvä päästämään ihmisiä lähelle. Samaan tapaan en myöskään päästä itseäni muiden lähelle. Jotenkin tuun monesti pitäneeksi aina sen verran etäisyyttä, että voisin tarvittaessa luikahtaa pois ilman että mikään muuttuisi. Yritän olla tasaisesti vähän kaikkien tyyppien kanssa, mutta kontaktit jää usein ainakin mun mielestä ikävän pintapuoleisiksi. Tavallaan tässä on vähän ongelmana se, että mä pidän ihmisistä niin sairaan paljon. Mä oikeesti haluaisin olla ja jutella aina ihan kaikkien mahdollisten tuttujen ja kavereiden kanssa kaikesta, jättämättä ketään ulkopuolelle. Se vaan on elämässä monesti niin, että jos on pikkusen mukana kaikessa, ei loppujen lopuksi ole oikeestaan mukana missään.

Ihmiset (monikossa) on mulle siis tosi tärkeitä, mutta aivan liian harvasta ihmisestä (yksikössä) voin sanoa, että juuri hän on minulle todella tärkeä. Tämä on tavallaan ihan älyttömän surullista.

Ja siis eipä siinä, pidän myös yksin olemisesta. Oon aina pitänyt. Ja ehkä tässä on loppujenlopuksi kyse osittain myös siitä. Tarkoituksella ikävän karrikoidusti puettuna: Jos tykkää olla ja tehdä asioita yksin, niin mihin niitä vahvoja sosiaalisia kontakteja silloin edes tarvitsee?


Hei ystävä, hei toveri, kulkekaa kanssani?

Mä en osaa kulkea yhdessä ihmisten kanssa.
Mutta supermielelläni hengaan kyllä heidän kanssaan silloin kun sattuvat kohdalle.



PS: Tänään oli älyttömän mukavaa kun aivan spontaanisti mulle sanottiin mukavia asioita. Näin meidän ihmisten pitäis tehdä paljon enemmänkin. Sanoa toisillemme kivoja asioita. Kertoa päivittäin jollekulle, että juuri hän on hyvä, kaunis ja arvokas ihminen.
Niin – ja tärkeä.

PPS: Tänään oli myös kivaa kun Sokos Hotel Tornin näköalatasanteelta katselin kohti Espoota ja tajusin, että vitsit mähän käytännössä näen täältä Lasariin. Tuli hirveen PK-seutulainen olo.

PPPS. Mä oikeesti tykkään teistä ihmiset. Ihan älyttömän paljon. Älkää koskaan kadotko minnekään!

Tiukkaa vetämistä

Minua väsyttää. Väsyttää niin paljon, että tänään tein jotain epätyypillistä ja nukuin päikkärit. Oon keskellä aika tiukkaa vähäunista putkea. Sunnuntaina oli sitsit, lauantaina kandibileet, perjantaina pasilamyllyt, torstaina illanistujainen. Tänään, maanantaina on synttärit, keskiviikkona musaillat… Hauskaahan mulla on ollut, mutta ei tommosesta setistä selviä ilman sivuvaikutuksia. On tullut nukuttua liian vähän. Ja niin, juotua aivan liian paljon.

Vaikka tällainen päivästä toiseen tissuttelu ei onneksi ole tässä mittaskaalassa mitenkään ihan arkipäivää, on tämä kuitenkin ihan oman ajanjaksonsa tuotos. Oikeastaan koko vuosi tähän mennessä on ollut koko tähänastisen elämäni kostein. Edes viimevuoden ja sitä edellisen vuoden paastoa en tänä vuonna pitänyt. Ei jotenkin tehnyt mieli edes yrittää.

Elän varmaan tähänastisen elämäni epäterveellisintä aikaa. Liikun paljon vähemmän kuin mitä mun pitäisi. Syön paljon epäterveellistä valmisruokaa. Dokaan tavattomasti liikaa. Korjailen liian lyhyitä yöunia runsaalla kahvinjuonnilla. Omatekemän oluen lisäksi tälläkin hetkellä on kaksi eri satsia simaa tulossa. Jotenkin tuntuu, että mun elämä on ollut viimevuodet vain pientä tasaista alamäkeä kohti tätä hetkeä, niin että jokainen vuosi on näiden asioiden hoitamisen kannalta aina hieman edellistä kehnompi.

Terveellinen safka ja muut hyvät elämäntavat kuitenkin lähtökohtaisesti parantais elämänlaatua tosi paljon. Jaksais enemmän, mieliala ois virkeempi ja parempi, käyttäis vapaa-aikansa paremmin, ois työskentelyssä tehokkaampi… Ja siis en tässä nyt sano, että kaikenmaailman alkoholit, kahvit tai ennen kaikkea pileet & illanistujaiset pitäis jättää kokonaan pois. EHHEHHEI! Ne on ihania asioita. Mut joku roti vois kyl välillä olla paikallaan. Ehkä tää tästä kohenee vielä kohti kesää mennessä kun pääsee ajelemaan taas fillarillakin. Vois vaan ottaa nyt kiinni siitä paljonpuhutusta niskasta ja yrittää kehittyä ihmisenä. Vois yrittää löytää elämän piristeeksi jotain muutakin kuin piristeitä. Koska kuten M. Malmivaarakin osuvasti toteaa:

”Sanovat ettei tyhjää sydäntä voi täyttää nesteellä.
Ja jos vois, niin pitäis aika kauan ryypätä.”

Jennifer Anniston

Maaliskuu on jo melkein lopussa enkä oo päivitelly taaskaan pitkään aikaan. Mulla on ollu ehkä vähän semmonen elämänvaihe meneillään, että on ollu jotenki tosi vaikee saada tehtyä tämmösiäkin pikkujuttuja, mutta ehkä tilanne korjaantuu vielä. Oon muutenki vähä miettiny vähä tän blogin luonnetta: Onks tässä idea, et mä päivittelen tasasin väliajoin mun elämästä vai enemmänki niin, että kirjoittelen aina silloin kun mulla on tosiaan jotain sanottavaa. En tiedä. Voisin tehdä molempia.

Mutta nyt ajattelin kertoa hieman mun tulevasta kesästä. Pääsiäisestä eteenpäin koko homma on nimittäin pelkkää iloa ja juhlaa! Sillon alkaa nimittäin opiskeluista pitkälti vapaa. Tuun valmistumaan Teologian kandidaatiksi ja sitten ei muuta kuin vapun viettoon! Vapun jälkeen lähetään kansainvälisellä porukalla mökille! Mökin jälkeen kymmenen päivän terassikausi, jonka jälkeen lähtö kohti INTIAA!

Toden totta, Suoritan opettajan pedagogisten opintojen soveltavan harjoittelun IPERillä (institute of psychological and educational research) Kolkatassa. Kolme viikkoa opettamista paikallisten lapsien kanssa, jonka jälkeen vielä toinen kolmiviikkoinen vapaata reissaamista. Darjeling, Agra, Delhi, Jaipur, Varanasi...! Yksi tämän elämän hienoimpia kokemuksia edessä aivan takuuvarmasti! Tästä reissusta tulee blogia. Sen lupaan.

Intian jälkeen alkaa virallinen riparikesä. Kolme leiriä peräjälkeen. Sotahuuto sinne johonkin väliin. Kesän viimeisen leirin jälkeen taas on jälleen matkustamisen vuoro. TYT:n opintomatka Romaniaan starttaa nimittäin elokuun lopulla! Vielä siistimmäksi tämän tekee se fakta, että oon itse ollut järjestämässä kyseisen reissun. Jotain haasteita on ollut, mutta nyt on haku auki ja setit noin niinkuin maksua vaille valmiina. Tiedossa siis paras mahdollinen viikko. Pyörimistä Transylvaniassa bussilla! Is nice!

Odotettavaa on siis paljon! Enää tarvitsisi kestää ja jaksaa nää opiskelut tältä keväältä ja ratkaista se eksistentiaalinen kriisi, että haluanko mä oikeasti opettajaksi vai en. Ja jos mä en halua opettajaksi, niin mitä mä haluan? ÄÄH. Onneksi asioilla on tapana järjestyä. Jotain suurempaa, jotain parempaa odottaa.

En voi vielä luovuttaa.

Kesken Kaiken

Tovi on kulunut jo ilman yhden yhtä päivitystä. En ole vaan yksinkertaisesti saanut sellaista aikaseksi. Suurimmat syyt tähän on seuraavat:

1) Mua ei oo kiinnostanu mikään / en oo saanu ajatuksistani kiinni

2) Mulla ei oo ollu ylimäärästä aikaa kirjotella.

Vuosi tähän mennessä on ollut jokseenkin erilainen kuin monet muut tähän mennessä. Jotenkin tavallista paljon ahdistuneempi fiilis on ollu läsnä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ja vaikka keskimäärin päivät on ihan samanlaisia kuin aina ennenkin, ja mulla menee monessakin suhteessa erittäin mukavasti ja hyvin, tämä ikävä uusi ääni jomottaa turhan usein takaraivossa.

Mutta miksi näin on?

Kysymykseen olisi itsekin oikein mukava saada jokin yksiselitteinen vastaus. Jonkinasteista heräämistä universaaliin eksistentiaalikriisiin on tapahtunut. Oon kelannu omaa elämääni, ennen kaikkea sitä mitä haluan siltä nyt ja tulevaisuudessa. Tulevaisuudenkuvani jotenkin romahtivat täysin tässä kevään aikana selittämättömästä syystä. Yht'äkkiä vain heräsin jonkinlaiseen erilaiseen todellisuuteen. Mietin olenko väärällä alalla? Minkälainen ihminen minä olen? Minkälainen ihminen minä haluaisin olla? Minkälainen minun kuuluisi olla? Kutsunko vääriä ihmisiä ystäviksi ja vääriä vieraiksi? Olenko ollut läsnä siellä missä minun olisi hyvä olla? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitkä ovat ne asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi?

Olen pyöritellyt mielessäni lautapelivertausta. Kun alan pelata lautapeliä luen ensimmäisenä pelin säännöt. Tärkeimpänä näistä on se, kuinka kyseinen peli voitetaan. Tämän jälkeen jokainen siirto, jonka pelissä tekee tähtää kohti tätä maalia. Jokaisella vuorolla mietitään, mikä olisi järkevää tehdä ja mitkä peliliikkeet mahdollistavat toisia, tai sulkevat toisia pois. Näin peli etenee johdonmukaisesti kohti päämäärää.

Mutta miten mä voin tehdä oikeita siirtoja omassa elämässäni, jos en tiedä sitä maalia jota kohti olen pyrkimässä? Miten mä voin tehdä oikeanlaisia peliliikkeitä, jossei kukaan ole kertonut mulle sääntöjä? Ja vaikka joku liike näyttäytyisikin järkevältä nyt, tuhlaanko siinä kuitenkin vahingossa mahdollisuudet voittoon? Elämä on paljon vaikeampi laji kuin lautapelit.

Korjatakseni tämän olen yrittänyt koko alkuvuoden ahtaa itselleni kalenterin niin täyteen ohjelmaa, kuin vain suinkin pystyn. Ettei vaan mikään mahdollisuus menisi vahingossa ohi. Jotten vahingossakaan sulkisi ovia miltään potentiaaliselta tulevaisuudeltani.

Mutta muuttuuko mikään lopulta? Kuinka paljon mun elämä itseasiassa kuitenkaan on erilaista kuin ennen? Onko tämänlaiset eksistentiaaliset pohdinnat todella muuttaneet mun elämänsuntaa ja arkea johonkin?

Yllättävän vähän.
Ehkä olen vasta alussa.

On the sentimental mood

Katsoin juuri toisen kerran elämässäni Nightwishin Imaginaerum -elokuvan. Liekö syy ainoastaan siinä, että oon turkasen väsyny vai onko taustalla jotain muutakin, mutta kyseinen leffa sai mut jälleen kerran herkistymään. En tiedä osaanko paikallistaa mitään yhtä erityistä syytä sille, miksi tää leffa sai vaikutettua mun tunteisiin, mut joku siinä kuitenkin kolahti. Kai se on joku melodian ja juonen ja tapahtumien yhteisvaikutus. Käsitellään vanhemman rakkautta lapsiinsa, lapsen viattomuutta, ihmisen kykenemättömyyttä toimia kuten parhaaksi näkee, muistojen tärkeyttä, elämää ja kuolemaa. Kaikki tämä maagisessa mielikuvitusmaailmassa oopperahevin säestyksellä.

Ehkä kuitenkin yksi koskettavimpia juttuja kyseisessä leffassa on se, kuinka haikeamielinen se on. Yritän tässä nyt seuraavaksi jotenkin tavoittaa sen elokuvan (ja samalla pitkälti koko nightwishin kaiken musiikin) sisältämän perusfiiliksen.

Imaginaerum esittää elämän kuin se olisi pianolla soitettu nuotti. Hento kuiskaus, joka soi ensin kirkkaana ja puhtaana, mutta alkaa heti kadota. Elämän valuessa eteenpäin meillä vielä lapsena ollut täydellinen viattomuus tahriintuu, eikä sitä voi enää pestä. Päivä kerrallaan muuttaa kaunista rumaksi ja puhdasta likaiseksi. Jokainen kokemus puuduttaa ihmistä maailmaan enemmän ja kaikki arjen sekä juhlan asiat menettävät merkityksiään. Uuden vuoden juhla on joka kerta edellistä tyhjempi, eikä vanha pehmolelu kelpaa enää maailman arvokkaimmaksi esineeksi.

Yhtäkkiä ihminen huomaa, että suuri osa elämän parhaista hetkistä ovat takanapäin enää vain muistoina ja kaipauksina, joita ja joihin liittyviä tunteita ei voi elää uudelleen. Ennen kaikkea miettii sitä tavattoman suurta rakkauden määrää, jonka kaikki meistä ovat saaneet osaksemme. Meitä on rakastettu niin paljon ettei siinä tahdo olla edes mitään järkeä. Syntyy kaipuu menneeseen, parempaan ja viattomaan aikaan, kaikkeen siihen vilpittömään rakkauteen. Ja kuten gospelbändi KLS nimikkokappaleessaan toteaa: ”Kaipuu on liian kaunista. Ei sitä voi sanoin kuvailla” Sanojen loppuessa Nightwish aloittaa musiikin tavoittaakseen tämän kauneuden viimeistä piirtoa myöten. Toden totta: Jos kaipuu on kaunista, Imaginaerum on todella kaunis elokuva.

Tällainen tunnetila ei ole ainoastaan kaunis, vaan myös tavattoman haikea.

Viattomuuden ja pyyteettömän rakastamisen kaipuu on Nightwishin kappaleissa jo suorastaan ällöttävän loppuunkulutettu teema. Yhtenä malliesimerkkinä tästä on kappale ”While your lips are still red", jossa esitetty haikean surumielinen tunnetila näkyy mielestäni esimerkillisesti.

Tämän haikeuden ei kuitenkaan pidä antaa lamauttaa, sillä sen alla on löydettävissä mitä parhain elämänohje: Elä elämääsi nyt, kun sinulla vielä on aikaa. Tee asioita vielä kun voit tehdä niitä aidosti iloiten ja niistä kiinnostuen. Älä näiviinny vaan pyri ottamaan uudet asiat elämässäsi vastaan sillä samalla innostuksella, joka jo lapsesta pitäen on kulkenut mukanasi. Joka päivä elämäsi täyttyy yhä enemmän muistoilla ja kaipauksilla, jotka vaikka pahimmillaan ovatkin äärimmäisen kahlitsevia (kuten Imaginaerumissa aivan mielettömällä tavalla näytetään), voivat olla myös elämää ravitsevia ja kasvattavia. Sano useasti, että rakastat. Sano useasti, että välität. Älä koodein, äläkä vuosien päästä.