Eloonjäänyt, osa 4

Päivät 9-11
Kaartuva, Kaunis, pilvien muuri

Viininmaistelu oli pari päivää aikaisemmin todettu erittäin mukavaksi ajanvietteeksi. Siksi päätettiin tehdä sitä uudestaan, mutta tällä kertaa koko päivä aamusta iltaan. Ostettiin opastettu viinitilakierrus Stellenboshin ja Paarlin kuuluisiin viinintuottaja-kyliin. Ohjelmassa oli tutustuminen neljään viinitilaan joista jokaisessa viininmaistelu, yhteensä siis noin kolmekymmentä eri viiniä. Olisi sääli heittää näitä hienoja tuotteita sylkykuppiin...

Meitä oli päivän kierroksella noin kymmenhenkinen ryhmä, jossa oli niin kanadalaisia, ruotsalaisia, brittejä, kuin paikallisiakin. Ensimmäisen viininmaistelun jälkeen juttua tuli jo mukavasti ja ryhmän pikkubussissa oli iloinen tunnelma. Ei ollut mitenkään yllättävää, että tunnelma parani jokaisen viinimaistiaisen myötä yhä entisestään.

Päivän perspektiivi-tuokio saatiin, kun ryhmän Kanadalinen pariskunta kertoi kokemuksistaan monen kuukauden mittaisella Afrikanreisultaan. He olivat olleet nukkumassa isolla ryhmällä vartioidussa telttaleirissä Tansaniassa, kun keskellä yötä he olivat heränneet laukausten ääniin. Vartijoita oli ammuttu. Leiriin tunkeutui aseistettuja miehiä, jotka repivät kaikki ihmiset teltoistaan ja laittoivat heidät makaamaan mahalleen maahan, ampuen viereen varoituslaukauksia.

 Pariskunnan nainen oli viety telttaan ja häntä oli hakattu selkään viidakkoveitsen lappeella ja yritetty raiskata. Juuri kun kaikki olivat varmoja, että tästä selvinnyt ei ihminen, sai yksi leirin vartijoista kutsuttua paikalle apujoukkoja. Tämän Tansania-tarinan rinnalla oma ryöstötilanteemme Johannesburgissa tuntui aika mitättömältä pikkujutulta. Ja tässä nää Kanadalaiset meisteli meidän kanssa viiniä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Neljännen viinitilan jälkeen kierros loppui ja meidät palautettiin hostellille. Lähdettiin melkein suorilta kohti V&A Waterfrontia ja siellä odottavaa ”uutta nousua”. Tänään oli kuitenkin Caroluksen syntymäpäivä ja pitäähän nyt synttäripäivänä ottaa (rennosti). Nautittiin drinkit auringonpaisteessa coctailbaarin sohvilla lököillen ja syötiin illallista jo toistamiseen Ferrymans:issa, ravintolassa jossa myös Matt Damon kummpaneineen viettivät iltaa Clint Eastwoodin elokuvassa Invictus – voittamaton.

Seuraa saatiin iäkkäästä paikallisesta pariskunnasta, jotka ilomielin kertoivat omia mielipiteitään Etelä-Afrikan nykyisestä tilanteesta. Eivät he sitä suoraan sanoneet, mutta ainakin itselle jäi heistä sellainen fiilis, että apartheid oli paljon nykyistä parempi systeemi. Silloin valkoiset saivat olla rauhassa valkoisia ilman, että soppaan sekoitettiin mitään mustien ajamaa sateenkaarivaltiota tai 'Jumala siunaa Afrikkaa' -meininkiä. En tiedä heistä, mutta ainakin me nautimme täysin siemauksin ravintolassa esiintyneestä bändistä, jossa oli laulajana aivan uskomattoman lahjakas musta nainen!

Meininki jatkui hostellilla, jossa oltiin vietetty iltaa biljardin ja muiden hostelliasukkien kanssa jo melkein joka päivä tähän asti. Tänään hostellin yleisfiilis oli paljon kosteampi kuin aikaisempina päivinä. Juotiin porukalla kaljaa niin, että se meinasi loppua varastoista. Hostellibaarin mennessä kiinnin hamstrattiin vielä viimeiset tölkit. Juhla jatkui, vaikka juoma oli lopussa. Pelattiin monista muistakin legendaarisista illanvietoista tuttua Ring of Fire – Kings Cup -peliä

Lopussa me hävisimme.

Seuraavaan aamuun en herännyt hyvinvoivana ja erinomaisesti levänneenä. Jos me ei oltais varattu aamulla lähtevää retkeä Hyväntoivonniemeen, olisin takuuvarmasti jäänyt koomaamaan hostellille ainakin puoleen päivään asti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan näin olisin voinutkin tehdä: meidän piti nimittäin ajaa hyväntoivon niemeen autolla. Turisti-infossa kuitenkin sanottiin, ettei yksikään autovuokraamo koko Cape Townin alueella suostuisi vuokraamaan autoa 2-4 päivää lyhyemmälle ajalle. Jouduttiin siis turvautumaan jälleen turstiretkeen. Onneksi kuitenkin myös bussimatkan aikana voisi ottaa torkkua. Tai niin ainakin luulin...
…Kuinka väärässä olinkaan.

”FINLÄÄÄND IN THE HAAUS!!” Oppaamme kiljuu rasittava hymy naamalla kun hyppäämme pikkubussiin. ”BAZ BUZ, MAKE SOME NOOOICE!” Saatiin tälle päivälle sitten supermega-ylipirteä opas, joka naureskelee jatkuvasti omille oikeesti tosi huonoille jutuilleen rasittavalla tavalla. Tätä äijää ei vaan pystyis kestämään koko päivää, silti yrittää voin kaikkeni.

Seurueessa tällä kertaa oli lähes parikymmentä ihmistä. Heistä eniten pisti silmään yksinmatkustava kiinalainen ehkä vähän meitä nuorempi kaveri. Äijää turistimman näköistä tyyppiä ei voinut olla olemassakaan Vyölaukku, tuulihousut, iPuhelin ja jatkuva ihmettelevä kiinalainen-turisti -ilme. Kaveri oli kuulema parin päivänä päästä jatkamassa lomaansa Johannesburgissa... Vitsit se äijä ryöstetään ja tapetaan siellä sekunneissa.

Ennen saapumista itse Cape Pointiin, bussimme pyörähtäisi Hout Bay -harborissa, sekä pingviinirannalla. Afrikassahan elää yksi pingviinirotu. Tämä kuulostaa jännältä, koska Afrikan ilmasto on pinkviineille melkosen kuuma. Merivesi Cape Townissa pysyttelee kuitenkin jatkuvasti erittäin pienissä lämpötiloissa, se kun saapuu merivirtojen mukana rannikolle suoraan Antarktikselta. Meidän näkemät pingut hengaili niinsanotulla Pingviinirannalla, johon oli muutaman randin sisäänpääsy. Olo oli kuin eläintarhassa. Vaikka linnut periaatteessa pysty lähtee sillon ku niitä huvitti, ni veikkaanpa, että niitä kestittiin sen verta hyvin, ettei se juuri ollut tarpeen. Veikkaan itseasiassa, että noiden pingviinien elintaso oli suurempi kuin koko Cape-flatsin mustan väestön yhteensä. Noh, toisaalta oltiin edelleenkin alueella, jossa asuntojen hinnat pyöri miljoonissa euroissa, et eiköhän niille linnuillekin pysty heittäämään pari kalaa. Ne on kuitenkin paljon söpömpiä kuin hädässä olevat ihmiset.

Pingviinislintusten jälkeen ehdin jo luulla, että naamattoman yliärsyttävä oppaamme veisi meidät vihdoin jo varsinaiseen kohteeseemme, mutta erehdyin jälleen. ”LETS GOOO CYCLIIING!! MAKE SOME NOOOICEEE!!” … … … Edessä oli n.20 minuutin pyöräretki Hyväntoivon kansallispuistossa. Fillareiden istumakorkeutta ei saanut säädettyä, tanko heilui eikä vaihteet toimineet. Kypärä sentään oli sentään 80-luvun uusinta muotia! Fillarointi oli kuitenkin yksi päivän parhaista jutuista, koska 1) Hetkeen ei tarvinnut katsella meidän opasta, jonka pyöräillen kilpaa paetessani kadotin. 2) Kansallispuistossa nähtiin muutaman metrin läheisyydeltä ihan oikeita luonnossa eläviä Strutseja, ei siis mitään syöttöpingviinejä, vaan ihan real-deal lintuja, jotka eivät koskaan oppineet lentämään omin siivin.
 

Pienen lounaan jälkeen päästiin lopulta kohteeseen, joka oli kuin olikin ihan älyttömän siisti mesta! Cape Point! Koko Afrikan matereen lounaisin paikka. Maa loppui tähän paikkaan antaen sijaa merien äärettömälle valtakunnalle. Oli mieletöntä kuvitella, että kun katoi oikealle, niin tuhansien kilometrien päässä olisi Brasilia. Toisen meren takana taas jäätikkö suli jossain kaukana. Niemenkärjen korkeimpaan paikkaan oli joskus rakennettu majakka. Ajatus oli hyvä, sillä Hyvän toivon niemi on yksi maailman vaarallisimmista merialueista. Toteutuksessa oltiin kuitenkin menty hieman pieleen, koska niemen korkein paikka oli lähes aina matalalla leijailevien pilvien peitossa. Öh, eikö rakentajille tullu missään vaiheessa mieleen, että keskelle pilveä pykätyn majakan valosta ei oo ihan hirveesti hyötyä?

Vasta takastulomatkalla tajusin, kuinka älytön FWP koko päivä oli tähän mennessä ollut. Taisiis, mä oon Etelä-Afrikassa lomalla, matkalla älyttömän sykähdyttävään mestaan, mut mua harmittaa tosi paljon, ku opas hymyilee liikaa. Tällä kertaa perspektiivi-ilmiön pilkka osui omaan nilkkaan. Vitsi mikä inisevä pelle mäki oon ollu. Tämän tiedeostettuani, ei haitannut edes se illalla saatu tieto, että meidän hostellin viereinen autovuokraamo vuokrasi autoja yhdeksi päiväksi noin 200 randilla (vert, yht 1100 rad mitä maksettiin päivän turistiretkestä).

Viimeinen kokonainen päivä Etelä-Afrikassa alkoi messulla läheisessä luterilaisessa kirkossa. Kirkkoväki koostui pääosin Eurooppalaistaustaisista, mutta joukossa oli myös joitain mustiakin. Messu itsessään oli taattua ev.lut. Meininkiä. Ei saatu silmiäavaavaa Afrikkalaista Gospel-messua, mutta hyvää hengenravintoa kuitenkin!

Kirkkokäynnin lisäksi päivälle oltiin suunniteltu matka Robben Islandille, Cape Townin paikallisella Alcatrazille, jossa vaarallisimpia apartheid-järjestelmän vastustajia oltiin aikoinaan pidetty. Tunnetuimpana heistä tietysti Nelson Mandela, valtion ensimmäinen musta presidentti, joka oli Etelä-Afrikassa ihan älytön kulttihahmo, meiningillä Urho Kekkonen x 5. Asema on kyllä ihan ansaittu. Kaveri kuitenkin hengas vangittuna pakkotyössä Robben Islandilla about 30 vuotta, taisteli aktiivisesti apartheidiä vastaan, mutta presidentiksi noustessaan antoi valkoisille kaiken anteeksi.
Ei kuitenkaan päästy saarelle, koska juuri ennen lautan lähtöä saarelle ilmoitettiin, että koko reissu on peruttu liian kovan tuulen takia. Jos laiva lähtisi nyt olisi mahdollisuus että jäljelle jäisi vain viestinä lyhyesti: ei ole eloonjääneitä.  

Noh, hyvänä varasuunnitelmana vuokrattiin sitten hostellilta pyörät

ja lähettiin kohti Camps Bayta ja siellä sijaitsevia unelmiemme rantakiviä. Matkan aikana se tuuli sitten ylty. Aina silloin tällöin tuuli niin kovaa vastaan, että ei enää jaksettu polkea eteenpäin. Vaikka kaikkemme annettiin, niin fillari ei liikkunu. Vastaavasti sitten pois tullessa, perätuuli piti huolen siitä, että pystyttiin matkaamaan pyörillä useita satoja metrejä koskematta koko polkimiin lainkaan. Näin siis myös ylämäkeen. Tuuli oli kaivanut esiin myös surffaajat, jotka hengaili vaarallisen näköisten rantakivikkojen vieressä, taistellen pinnan yllä, haukkoen happea, suolavettä.

Camps Bay oli yhtä kaunis kuin muutama päivä aikaisemminkin. Tämä olisi viimeinen ilta Etelä-Afrikassa. Huomenna aamulla alkaisi matka ensin lentokoneella Jo'burgiin ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Matka oli päätöksessään. Nautittiin drinksut rantabaarissa ja katsottiin kun horisontin yllä aurinko – se laskee, kauniinpana kuin koskaan.

Eloonjäänyt, osa 3

Päivät 6-8
Mutta korkealta näin miten meri on suuri

Ensimmäinen kokonainen päivä Cape Townissa lähti liikkeelle mukavasti. Ajatuksena oli käveellä ympäri kaupunkia ja katsella sen nähtävyyksiä ja muita paikkoja. Huomattiin nopeasti, että Cape Town toden totta on Etelä-Afrikan eurooppalaisvoittoisin. Valkoinen väestö on kaupungissa yli lähes neljä kertaa mustaa suurempi. Suurimman siivun vievät kuitenkin 'värilliset', jotka ovat alunperin polveutuneet eurooppalaisten muualta maailmasta (suurimmaksi osaksi indonesian alueelta) tuoduista orjista. Toisin kuin Johannesburgissa, köyhempi väestö ei Cape Townissa asunut lähimaillakaan keskustaa. Heidän asuinalueinansa oli cape-flats: Kaupungin laitamilla olevat hökkelikylät, jonne ei varakkaammilla olisi mitään asiaa. Apartheidin hengen mukaisesti oli mustat ja valkoiset saatu jälleen jaettua.

Kaupunki oli sykähdyttävän näköinen. Table Mountain möllötti jatkuvasti näkökentässä, meren peittäessä kaupungin toista laitaa. Kun koko soppaan iski vielä +30 asteen lämpötilan ei ollut mikään ihme, että ko. Kaupunki on turistien suosiossa. Jonkin aikaa käveltyämme löysimme itsemme hollantilaisten alkujaan rakentamalta Hyvän Toivon Linnalta. Emme kuitenkaan menneet sisään, vaan tyydyttiin katselemaan kaupunkia linnan erittäin kauniilta pihalta, muurien viereltä.Muureja me rakensimme.

Keskustassa kävellessämme huomattiin kuitenkin nopeasti, että Cape Townin turvallinen ja rento olotila oli yllättävänkin valheellinen. Kaupungissa on koko Afrikan mantereen suurimmat tuloerot ja itsepintaisia rahan kerjääjiä oli joka kulmalla. Public-Security valvoi tilannetta jatkuvasti, mutta aina kun heidän silmänsä vältti, muuttuivat kerjäläiset äkkiä taskuvarkaiksi. Tästä saimme kokea itsekin, kun väärin valitsemallamme, hieman autiommalla, kadulla luoksemme tullut rahan kerjääjä aloitti suoraan: ”I have been in to jail and I don't wanna go back” samalla näyttäen linnatatuointejaan. Kieltäydyttiin antamasta mitään ja jatkettiin matkaa, mutta kaveri käveli kovaa vierellä:
”I do not want to use my knife, now please buy me some food. I do not want to use my knife. You're not helping by saying no you know. No's not helping”

Tilanne alkoi muistuttaa jo lähes liian paljon muutaman päivän takaista Jo'burgin episodia ja kuumotus oli sen mukainen. Olimme kuitenkin Cape Townissa ja kun kulman takaa paljastui vihreäliivinen public-security -mies, katosi kuumottelijamme salamannopeasti jäljettömiin. 
 

Loppupäivä saatiin kulumaan kaupungin kuuluisalla V & A Waterfrontilla, joka oli luultavasti koko kaupungin suurin turistikylä. Kymmenet ravintolat, kauppakojut, ravintolat sekä älyttömän kokoinen Victorias Wharf -ostoskeskus tervehtivät kaikkia, joilla vaan oli rahaa käytettävänä. Kaupunkinäköalaa kaipaaville paikalla oli suuri näköalapyörä. Waterfrontissa tuli jotenkin surrealistinen olo. Mesta oli kuin Chicagon Navy Pier, eikä siellä ollut mitään aitoa. Vaikka paikka olkin jotenkin ällöttävä oli se kuitenkin koko kaupungin paras paikka etsiä hyviä rafloja, joten syötiin (ja juotiin) siellä lähes jokaisena iltana.

Seuraavana päivänä lähdettiin katselemaan kaupungin lähialueita. Koska kävely niihin olisi mahdotonta ja epämiellyttävää ja taksilla kulkeminen kallista, niin ostettiin kahden päivän lippu Helsinginkin kesästä tuttuun kaksikerroksiseen ”hop on hop off” -bussiin. Turistibussien sininen sekä punainen reitti kulkivat kuitenkin kaikkien tärkeimpien kohteiden ohi. Ensimmäisenä päivänä oli sinisen reitin vuoro, ensimmäisenä kohteenamme Botanical Gardens, jonka Lonely Planetimme oli rankannut yhdeksi lähialueiden parhaaksi nähtävyydeksi.

Botanical Gardens sijaitsi Table Mountainin toisella puolella, useita kilometrejä kaupungin reunalta. Ei tiedetty yhtään, mitä odotettaisi. Mentiin vaan Lonely Planetin mukaan. Löydettiin sitten itsemme ihan järjettömän kokoisesta luonnonpuistosta, jossa oli kilometrien pituisia vaellusreittejä Table-mountainin joka kolkkaan. ...And thats it. For real. Koko mestassa ei ollut mitään muuta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli Lonely Planet johtanut minut harhaan. Taisiis, olihan se mesta hieno, muttako että koko Cape Townin yksi hienoimmista paikoista olisi kasa puita ja nurmikkoa? Seriusly Lonely Planet? Puita, nurmikkoa ja kävelypolkuja... Emme viihtyneet paikassa kuin reilun tunnin.

Päivän kohde nro. 2 ei kuitenkaan taatusti jättäisi kylmäksi. Vuorossa oli Groot Constantia, yksi Cape Townin lähimmistä viinitiloista, jossa päästäisiin tutkailemaan jälleen yhtä uutta puolta Etelä-Afrikasta.
En ollut koskaan aikaisemmin käynyt viinitilalla, joten oli tavallaan hassua, että mesta oli aivan täysin tasan sellainen, millaiseksi olin viinitilat aina kuvitellut. Rypälepensaita kylpemässä auringon valossa kauniissa laaksossa, Iäkkäiden valkoisten kivirakennusten kyljessä. Kaikki oli hyvin siistiä ja huoliteltua. Lintu lauloi jossain kaukana ja sieraimiin leijaili tuoreen rypäleen tuoksu. Emme kuitenkaan tulleet paikalle ainoastaan fiilistelemään kaunista maaseutua, vaan tutustumaan Etelä-Afrikkalaiseen viinimaailmaan. Ostettiin kävelykierros, jossa päästiin seuraamaan viinien tuotantoa rypäletasosta aina tynnyrikypsytykseen asti. Kovin paljoa en viinin valmistamisesta aikaisemmin tiennyt ja homma olikin jo melkein opintopisteen arvoinen kokemus. Pääohjelmanumero oli kuitenkin vielä edessäpäin: Viininmaistelu.

Taas olin jännän äärellä, sillä (yeah, you quessed it!) viininmaistelutilaisuus oli myös elämäni ensimmäinen. Tilan viinit olivat ihan järjettömän hyviä huipentuen mitä mielettömimpään, jopa savunkatkeraan Shiraziin. Sylkukuppia ei tarvittu, mutta santsikierros oli tervetullut!

Groot Constantian jälkeen sinisen linjan turistibussiin nousikin sitten kaksi paljon iloisempaa suomalaista. Paras idea ikinä siinä hetkessä oli, kun alettiin puhua toisillemme kaikki ruotsiksi, vain huomataksemme noin 10min myöhemmin, että vieressämme istuvat nuoret naiset olivat kuin olivatkin in fact ruotsalaisia. No, mutta sex-till-et vaimitenseoli? Ei meillä ole mitään hävettävää.

Linjan viimeinen kohde tuli varsin yllättäen: Bussin ajaessa Hout-bay Harbourin ohi, totesimme ykstuumaan, että sataman ja hiekkarannan välimaastoon pykätty ravintola terasseineen oli koko Etelä-Afrikan paras kaljottelupaikka. Ja olihan se.
I mean, Just look at the photo!

Loppumatka Hout Baysta takaisin Cape Townin Waterfrontiin oli jälleen silmiäavartava kokemus. Bussimme ajoi pienessä taajamassa, jossa järjettömän kokoisia unelma-omakotitaloja oli pykätty vuorenrinteeseen, kohti merta. Tämä ei todellakaan ollut sitä köyhää arfikkaa. Saimme kuulla, että halvimpien talojen lähtöhinta täältä päin pyöri noin 5 miljoonassa eurossa. Mietin, miten jengi pystyi nauttimaan asumisesta täällä, kun muutaman kilometrin päässä esiintyy täysin järjetöntä köyhyyttä. Kai kyseessä oli sitten jonkinlainen ”poissa silmistä, poissa mielestä” -tilanne. Ja tolla alueella köyhät (tummat ja mustat ihmiset) todella oli silmänkantamattomissa. Päivän sanana jälleen: Arkipäivän apartheid.

Torstaina kiipeisimme Cape Townin ikonisimpaan paikkaan, Table Mountainin huipulle. Koska kyseiseen mestaan ei tuulisella säällä ollut mitään asiaa, tervehdittiin me lempeää tuulta iloisesti. Leuto tuuli ei tosiaan ollut Cape Townissa mikään selviö, sillä valtameren välissä olevan kaupungin tuulet saattoivat joskus yltyä jopa 40 metriin sekunnissa (Suomessa hirmumyrskyvaroitus on 33m/s), jättäen minkä tahansa itseään ”windy cityksi” kutsuvan kaupungin auttamatta kakkoseksi.

Pöytävuoren alarinteelle päästiin tutuksi tulleen Hop-on-hop-off bussimme punaisella linjalla. Bussissa matkalla kaupungin keskustan läpi nähtiin näky, joka ei tässä vaiheessa enää yllättänyt meitä yhtään, nimittäin ryöstö kirkkaassa päivänvalossa. Cape Townin public-security oli kuitenkin haukkana paikalla ja alle kymmenessä sekunnissa paikalla oli ainakin viisi vihreäliivistä, jotka iskivät rosvon tiskiin ja antoivat kunnolla pampusta. Tässä kaupungissa rikollisuus otettiin tosissan vakavasti. Turistien turvallisuus ei ollut leikin asia.

Lähes oksettava olo tuli ennen Table Mountainin pysäkkiä, kun bussimme pyrhälsi paikallisen ”townshipin” eli hökkelikylän ohitse. Turistibussimme koko yläkerran länsimaalainen turistikatras kaivoi kamerat esiin ja alkoi valokuvata tätä paikallista köyhyyttä. Siis oikeesti! Vittu! Tässä me eletään omaa rikasta turistielämää ilman huolen häivää ja katsellaan hökkelikylän 'eksoottista näkyä', niinkuin se olisi joku elämysmuseoon tuotu installaatio. Menkää ite elämään sinne aaltopahvin keskelle pariksi kuukaudeksi ja ottakaa ne turistikuvanne sitte.

Bussin tullessa table-mountainin juurelle oli päivä kaikkein kuumimmillaan. Kiipeäminen tulisi olemaan äärimmäisen kuluttavaa touhua, ja hetken aikaa pohdittiin jopa mahdollisuutta, mennä huipulle sittenkin köysirataa pitkin. Aivopieru oli kuitenkin lyhytaikainen. En mä ainakaan tullu Afrikkaan matkustaakseni köysiradalla! Tiputan kyydistäni kaiken turhan painon pois ja lähden ylös vievälle polulle.

Polku oli pitkä ja kivinen. Se meni ylös paikoin niin jyrkästi, että sitä oli pakko kivetä neljällä raajalla. Turhia kaiteita tai muita turvajuttuja ei ollut. Useassakin kohdassa oli täysi mahdollisuus kompastua suoraan rotkoon. Matkaa alas oli sen verta paljon, että saisin itseni taatusti hengiltä, pois kyydistä jos hyppäisin. Läntisessä euroopassa ei tällainen polku olisi ikinä turisteille mahdollinen. Ylös kiipeäminen vei meilltä noin 1h 45min sisältäen monet vedenjuoti sekä valokuvaustauot. Maisemat oli ihan järisyttävän hienoja! Kyllä tämmöisissä mestoissa kelpasi kävelläkin!

Huipulle päästyämme, hienot maisemat saivat kuitenkin vielä kokonaan uuden merkityksen. Table-mountainin tuhannen metrin korkeudessa olevalta, hämmentävän tasaiselta huipulta, näkyi helposti kymmenien kilometrien päähän. Näimme koko hyvän toivon niemen, jonka jokaisella sivulla valtameret levittäytyivät loputtomina. Niiden kokoa ei vaan ihminen pysty käsittämään.
Mutta koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin tässä olkaa hyvät:

Otettiin köysirata alas ajan säästämiseksi ja jatkettiin punaisella bussillamme kohti Camps Bay:tä, jossa oli kuulema koko kaupungin parhaat rannat. Väite piti paikkansa. Vaikka hiekkaranta olikin hieno, löysivät saaristoa rakastavat suomalaiset mielenrauhansa kovista rantakivikoista. Meren katseleminen oli mahtavaa puuhaa. Rantakivellä aika tuntui pysähtyvän. Oli hassua ajatella, että vasta reilua tuntia aikaisemmin me olimme katselleet tätäkin rantaa yli tuhat metriä korkeammalta. Vaikka pöytävuoren maisemat olivatkin olleet päräyttäviä, totesimme molemmat, että pidämme merestä enemmän läheltä käsin. Vasta orastava nälkätila sai meidät ottamaan bussin takaisin Waterfrontiin, kymmenien ravintoloiden keskuuteen. Näille rantakiville oli kuitenkin päästävä vielä takaisin. Sillä kun meri kutsuu, minä kuuntelen.

Eloonjäänyt, osa 2

Päivät 3-5
Tavoite oli puhdasta hulluutta.

Edellistä päivästä oppineena käyttäisimme Jo'burgissa enää pelkkää taksia. Päivän ohjelmanumerona olisi kaupunkin kuuluisa Aparthed-museo. Otettiin hostellin oma kimppakyyti samassa hostellissa asuvan, italialaisen pariskunnan kanssa. Tämä oli kyseiselle duetolle onnenpotku, sillä he olisivat muuten lähteneet keskustaan kävelemään käsilaukuissa ja kesämekossa. Kun kerroimme heille aikaisemmasta ryöstöepisodistamme, pelastimme luultavasti koko heidän mukana olleen maallisen omaisuutensa.

Ensimmäisenä taksi vei meidät kuitenkin rautatieasemalle, jossa otimme uuden yrityksen junalippujen hankkimiseen. Tänään infotiskillä oli onneksi palvelija paikalla, joka opasti meidät oikealle luukulle. Kova paikka tuli kuitenkin vastaan, kun lipunmyyjä ilmoitti, ettei nukkumavaunuja seuraavan päivän junaan ollut enää vapaana. 27h Junamatka pelkässä istumavaunussa olisi hulluutta. Liput tuli kuitenkin ostettua. Hulluuden me hallitsimme

Asemalta oli Apartheid-museolle melko pitkä ajomatka, mikä oli toisaalta tyypillistä kaupungille, joka on levittäytynyt ympäriinsä about koko pk-seudun kokoiselle alueelle. Matkalla tuli ällöttävän turisti olo, kun katsottiin turvallisesti autosta riittävältä etäisyydeltä paikallisten arkea. Kävely oli kuitenkin todettu huonoksi vaihtoehdoksi ja tämä Köyhät Kyykkyyn -moment tulisi vain sietää.

Apartheid-museo oli vaikuttava paikka. Kyseisen varsin rankan poliittisen toimintamallin kaikkia puolia oli tuotu esiin niin kuvin, videoin, esinein ja kokemuksin. Älytöntä mitä kaikkea epäoikeudenmukaisuutta voi ihminen toiselle ihmiselle tehdä! Ensimmäinen kokemus tarjottiin heti museon ovella, jossa sattumanvarainen pääsylipussa ollut rotumerkki 'White' tai 'Non-White' ratkaisi, mistä ovesta koko museoon sai mennä sisään. Kaikki muukin oli apartheidissä jaettu, valkoisten saadessa kaikkea aina enemmän. Esimerkiksi sama työmatka saattoi taittua joko 20minuutissa tai 2 tunnissa täysin pelkästä ihonväristä riippuen. Mustien junat olivat heikointa kalustoa ja vuorovälit pitkiä.

Myös perusjutut, kuten sairaalat olivat mustilla aivan hirveässä kunnossa, kun taas valkoiset saivat aina parasta mahdollista länsimaista hoitoa. 'Ei-Valkoiset' eivät myöskään saaneet esimerkiksi omistaa kuin enintään yhden kiinteistön per naama. Jotenkin järkyttävää että (valkoiset) vallanpitäjät pitivät tällaista järjestelmää täysin välttämättömänä. Yhdessäkin about 70-luvun videossa joku poliitikko kertoi, että apartheidin tarkoituksena on turvata kaikkien, niin mustien kuin valkoistenkin elämä ja luoda järjestystä. Ainoastaan apartheidin avulla säilyy kaaos kontrollissa.  

Museon kaikkein sykäyttävin paikka oli kuitenkin tarkka jäljennös apartheidin aikaisesta vankilasellistä, jossa pahimpia politiikan vastustajia pidettiin. Koppero oli kooltaan ehkä neljän neliömetrin luokkaa. Se oli täysin tyhjä, kokonaan ilman sänkyjä tai saniteettimahdollisuuksia. Valoa tuli katonrajasta vain auringon paistaessa. Mustia 'vapaustaistelijoita' saatettiin pitää tällaisessa sellissä kuukausia, makoillen omassa kusessaan ja paskassaan, jonka jälkeen heidät yleensä joko siirrettiin toisaalle tai tapettiin.

Museon viesti meni perille: Apartheid oli virhe ja olisi ollut kaikkien kannalta parempi jos emme kontrollia hakien olisi eksyneet reitiltä luonnonlakien, vaan nähneet yli rajojen.

Strutsihampurilaisten jälkeen jäimme odottamaan hostellimme taksikyytiä. Taksin odotus osoittautui kuitenkin ohjelmanumeroksi itsessäänkin: Museon edessä olevalla aukealla oli alkanut kristilliset nuorisofestarit! Monisatapäinen gospel-kuoro lauloi enkelten sävelillä, nauhottaen samalla omaa livelevyään. Nuoret afrikkalaiset seurasivat esitystä, juttelivat, tanssivat ja nauttivat lauantaipäivästä. Meininki oli aivan mahtava! Gospel-kuoron lopettaessa estradille astui seuraava artisti, joka ihmisten reaktioista päätellen oli jonkinsorttinen paikallinen legenda. Neljä miestä laulamassa pavarottiäänillään afrikkalaista gospelia. Pakan räjäytti lopulta Talent-Markultakin tuttu ”You raise me up”. Aivan mielettömän ylisiistin kuuloista! Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut tapahtumassa mitään ylimääräisiä sosiaalisia estoja. Jos joku halusi tanssia, hän tanssi. Jossain joukko nuoria yhtyi lauluun, jossain he lauloivat omaa lauluaan. Idea oli selvä: Tee mitä teet, kunhan pidät hauskaa ja ylistät Jumalaa.

Kyytimme saapui ja pian löysimme itsemme hyvin toisenlaisen ”museon” luota. South Africa World of Beer tarjosi meille 55 randilla (5e) opastetun kierroksen Etelä-Afrikan olutkulttuuriin ja sen historiaan, kaksi ilmaiskaljaa baarin puolelta ja oman olutlasin...täytettynä. Siinä kattoterassilla istuessa ja oluesta nauttiessa eilinen keskustahälinä ja vaaratilanteet tuntuivat hyvin kummallisilta. Olimme nähneet kaupungin kaksi puolta. Parhaiten tämän huomasi turistien määrässä, joita sekä apartheid-museossa, että 'olutmaailmassa' oli ollut paljon. Eilisessä katukuvassa heitä ei ollut näkynyt yhtään, sillä he tekivät kaikki sitä, mitä mekin tänään: ajelivat taksilla ympäri kaupunkia kohteesta toiseen. Me oltiin oltu ylpeästi erilaisia!

Illan tullen käveltiin hostellilta ravintolaan joku 1.5km pimeässä, voittaen näin virallisesti kaikki ulkonakävelemispelot. Kuten kaikki henkilötalot, oli ravintolatkin porttien ja muurien takana. Portilta soitettiin ovikelloa, jonka jälkeen jengi katsoi sisällä turvakameroista, että kannattaako portteja avata. Rikollisuus otettiin hyvin vakavasti.

Matkan viimeiseksi jäänyt Afrikan Tähti -peli ratkesi illalla allekirjoittaneen voittaen täten koko mestaruuden! Tässä pelissä Afrikan Tähti löytyi Cape Townista, mitä pidettiin hyvänä merkkinä loppumatkan kannalta.


Seuraavana päivänä se junamatka sitten alkoi. Meinattiin melkeen myöhästyä junasta, kun Jo'burgin kadut oli niin täynnä ihmisiä, et meidän taksi ei mahtunut melkeinpä liikkumaan lainkaan. Kun kysyttiin, et mikä ihmeen juttu täällä on ku jengiä on ku pipoa, ni vastaus oli yksinkertainen: ”Church. It's sunday” Koko monen miljoonan asukkaan kaupunki oli herännyt kirkkoon! Suomi, ottakaa mallia!

Junat lähti kaikki maan alta suljetuilta laitureilta, jonne pääsi ainoastaan näyttämällä lippunsa useaan otteeseen yhä useammille vartioille. Pummilla matkustaminen olisi täysin mahdotonta, sillä ilman lippua ei päässyt näkemään edes itse junaa. Meitä tämä pilettipolitiikka ei haitannut yhtään, sillä rahan kerjääjät tässä maassa olivat oikeasti rasittavia... ja vaarallisia.

Istuimet junavaunussa ei olleet turhan leveitä, saatika pehmeitä. Jalkatilaa oli kuitenkin sen verran hyvin, että paikallaan istui ihan kohtalaisen mukavasti. Yli vuorokauden pituisella matkalla tosin mikätahansa alkaisi jossain vaiheesa käydä epämukavaksi. Ilmastointina junassa toimi ikkunat, jotka eivät +30 celciusasteen keskellä tuoneet kovinkaan paljoa lohtua. Olimme jälleen melko poikkeuksellinen näky: Kaikissa junan istumavaunuissa oli yhteensä varmaan max 5 valkoihoista. Turisteja olimme luultavasti ainoat.

Junavaunussamme matkusti meidän lisäksi joukko paikallisia isokokoisia ja vahvoja naisia. He olivat Etelä-Afrikassa tyypillinen näky, sillä naiset täällä olivat yleensä runsaita, tulisia ja äärimmäisen äänekkäitä, luikkujen miestensä ollessa hiljaa rinnalla. Ei tämä tietenkään mikään vedenpitävä sääntö ollut, mutta piti kyllä paikkansa ainakin joidenkin etnisten ryhmien kohdalla.

Vaunumme naiset tutustuivat toisiinsa erittäin nopeasti ja kohta olimmekin seuraamassa vierestä äärimmäisen kovaäänistä keskustelu-väittely-mitälietä. Naiset huitoo ja huutaa toisilleen kielellä mitä me ei tajuttu (Myöhemmin tämä paljastui Xhosaksi) naksutellen kielellään aina muutaman sanan tai lauseen välissä. Ei ne siis vihaisia ollut, mutta paikallinen keskustelukulttuuri vaan oli Suomalaisen silmissä astetta ”tulisempaa”.

Ravintolavaunussa kävimme matkan aikana useasti. Se sijaitsi junassa halvempien istumavaunujen ja kalliiden nukkumavaunujen välissä, asiakaskunnan ollessa pääasiassa jälkimmäisistä. Panimme merkille, että he olivat lähes poikkeuksetta valkoisia. Ravintolavaunu ei siis erottanut toisistaan ainoastaan erilaisia vainuja, vaan melko tarkkaan myös eriväriset ihmiset. Hyvin tyypillistä Etelä-Afrikkalaista ”arkipäivän apartheidiä”

Junamatka meni nopsasti maisemia katsellen ja ihmisten tekemisiä seuraten. Yksi mielenkiintoinen kulttuurinen piirre mikä havaittiin oli monen paikallisen eräänlainen 'luonnonystävällinen lyhytnäköisyys'. Tyhjä juomapullo heitettiin surutta ulos ikkunasta, kaikkien muidenkin roskien kanssa. Tämä siis vaikka jokaisella penkkirivillä oli erikseen myös ihan oikeat roskikset! Kerrankin yksi pikkupoika yritti heittää karkkipaperinsa ulos ikkunasta, muttei kunnolla yltänyt ikkunanrakoon. Epäonnistuneen yrityksen jälkeen karkkipaperi lensi pari penkkiriviä kauemmas lattialle, josta poika juoksi hakemaan sen, kulkien samalla kahden tai kolmen ihan itsensä tasolla olevan roskiksen ohi. Poika palasi paikalleen ja kunnolla kurottaen onnistui saamaan roskansa ulos ikkunasta.

Yön tullen alkoi nukkumapuuhat. Jengi ei kuitenkaan turhaan yrittänyt pysyä penkeillään, vaan levittäytyivät rohkeasti myös (likaisille) lattioille mitä kummallisimpiin väleihin. Meininki näytti äärimmäisen kaaottiselta. Penkeillä nukuttiin poikittain, jalat tai pää keskikäytävällä ja lattiat oli täynnä ihmisiä makoilemassa mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Emme ottaneet mallia paikallisista, vaan nukuimme istuma-asennossa omilla penkeillämme kuten kunnon Suomalaiset.

Aamulla ostin kahvin vaunusta vaunuun kiertävältä kaupustelijalta (joita oli erittäin paljon). Lirukahvi valmiilla maidolla ei ollut lajinsa valioyksilö, mutta ihan oikeesti: PERSPEKTIIVIÄ! Olisinkohan pikkusen liian kiittämätön länsimaalainen, jos alkaisi tässä vaiheessa inisemään jotain kahvin laadusta. Hyvä, että edes sain sellaisen in the first place. Reissu jatkui kevyesti ja oikeastaan vasta muutama tunti ennen pääteasemaa tuli ensimmäistä kertaa olo, että matkaa on taitettu liiankin kauan. 

Saavuimme Cape Towniin, joka oli Johannesburgiin verrattuna kuin yö ja päivä. Koko kaupunkirakenne oli hyvin siisti ja eurooppalainen, niin että koko mestaa ei paikotellen uskonut Afrikaksi lainkaan. Turististeja oli paljon ja he kävelivät kaupungilla vapaasti Public-Security -liivein varustettujen vartijoiden pitäessä huolta turvallisuudesta melkein jokaisella korttelin kulmalla. Läysimme Hostellille melko vaivattomasti jonka jälkeen kävimme hieman tutkimassa lähialueita. Katsoimme tätä Table Mountainin juureen levittäytynyttä kaupunkia. Olimme tulleet täysin erilaiseen paikkaan. Ei enää epämiellyttäviä kulttuurishokkeja. Ei enää jatkuvaa oman turvallisuuden tarkkailua. Silmiä avartava matkailukokemus oli takana ja matkan rentouttava osuus sai alkaa. Sinä iltana olut (jos toinen ja kolmaskin) maistui erittäin hyvältä!