"Tahtoisin olla se joka olin silloin,
kun kuollakseni halusin,
tulla sellaiseksi kuin nyt olen,
noin tuhat vuotta taaksepäin"
En siteeraa Apulantaa vain elämää televisio-ohjelman takia. Siteeraan sitä siksi, että kyseinen lyriikka on kolahdellut päähän montakin kertaa. Pahus vieköön kun toi on välillä niin totta.
Mietin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Mitä en uskaltanut silloin. Mitä haaveilin silloin. Jos mulle olisi silloin näytetty mitä mä tulen tulevaisuudessa olemaan, en olisi luultavasti uskonut. Toki olisin halunnut. Ja varmaan ollut äärimmäisen tyytyväinen ja liikkunut jopa pienen itseihailun partaalla. Sikäli olen saavuttanut monessakin suhteessa murrosikäisen itseni haaveet omasta itsestänsä.
Vaan mitä on menetetty matkalla?
Milloin minusta tuli näin kyyninen? Milloin menetin empaattisuuteni, ystävällisyyteni ja kuuntelevat korvat. Milloin lopetin asettumisen muiden sijaan ja vaatimaan heitä asettumaan omaan sijaani? Missä kohtaa en enää antanut muille huomiota, sillä halusin nykyään pitää sen kaiken itse. Milloin unohdin miten ihmisiä olisi hyvä kohdata ja kohdella? Milloin en enää nähnyt omassa toiminnassani virheitä, huomauttaen jatkuvasti muille omistansa. Milloin aloin ampua niitä samoja nuolia, joita olen itse ottanut vastaan?
Minne katosivatkaan ne asiat, jotka oikeasti ovat kaikkein tärkeimpiä. Kun nämä asiat ottaa huomioon, en tiedä olisinko menneisyydessä katsonut tulevaa minääni sittenkään sittenkään niin ruusuisesti?
PS.
Oon kirjoitellut tässä kesän mittaan näitä tekstejä aika paljonkin, mutta ne ovat aina jääneet kesken. Voisin yrittää kirjoittaa ne valmiiksi ja julkistaa myöhässä. Tai vaan laittaa sellaisenaan. Keskeneräisenä. Yhtä keskeneräisenä, kuin ihminen on ja tulee olemaan koko elämänsä ajan.
kun kuollakseni halusin,
tulla sellaiseksi kuin nyt olen,
noin tuhat vuotta taaksepäin"
En siteeraa Apulantaa vain elämää televisio-ohjelman takia. Siteeraan sitä siksi, että kyseinen lyriikka on kolahdellut päähän montakin kertaa. Pahus vieköön kun toi on välillä niin totta.
Mietin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Mitä en uskaltanut silloin. Mitä haaveilin silloin. Jos mulle olisi silloin näytetty mitä mä tulen tulevaisuudessa olemaan, en olisi luultavasti uskonut. Toki olisin halunnut. Ja varmaan ollut äärimmäisen tyytyväinen ja liikkunut jopa pienen itseihailun partaalla. Sikäli olen saavuttanut monessakin suhteessa murrosikäisen itseni haaveet omasta itsestänsä.
Vaan mitä on menetetty matkalla?
Milloin minusta tuli näin kyyninen? Milloin menetin empaattisuuteni, ystävällisyyteni ja kuuntelevat korvat. Milloin lopetin asettumisen muiden sijaan ja vaatimaan heitä asettumaan omaan sijaani? Missä kohtaa en enää antanut muille huomiota, sillä halusin nykyään pitää sen kaiken itse. Milloin unohdin miten ihmisiä olisi hyvä kohdata ja kohdella? Milloin en enää nähnyt omassa toiminnassani virheitä, huomauttaen jatkuvasti muille omistansa. Milloin aloin ampua niitä samoja nuolia, joita olen itse ottanut vastaan?
Minne katosivatkaan ne asiat, jotka oikeasti ovat kaikkein tärkeimpiä. Kun nämä asiat ottaa huomioon, en tiedä olisinko menneisyydessä katsonut tulevaa minääni sittenkään sittenkään niin ruusuisesti?
PS.
Oon kirjoitellut tässä kesän mittaan näitä tekstejä aika paljonkin, mutta ne ovat aina jääneet kesken. Voisin yrittää kirjoittaa ne valmiiksi ja julkistaa myöhässä. Tai vaan laittaa sellaisenaan. Keskeneräisenä. Yhtä keskeneräisenä, kuin ihminen on ja tulee olemaan koko elämänsä ajan.