Sateenkaariunet

Tänään oli pikkusiskoni konfirmaatiojuhlat. Aika hauskaa kuinka nopeasti aika menee. Tuntuu kuin vasta itse jokin aika sitten seisoskeli valkoinen alba päällä Espoon tuomiokirkon edessä sylin täyttyessä kukista. Mukavaksi tämän päiväisen tapahtuman teki myös se, että vaikka olen viimeisen 10 vuoden aikana nähnyt lukuisia konfirmaatioita ja konfirmaatiojuhlia, ei niissä ole ollut ketään mun sukulaista. En ole myöskään päässyt nauttimaan konfisjuhlallisuuksista kuin vain nopean hetken, sen joka rippikoulun vetäjätiimiltä menee parin biisin laulamiseen ja nopeaan kahvikupin juontiin, ennen kuin pitää jo rynnätä seuraaviin juhliin. Tänään sain olla juhlissa niiden alusta loppuun. Aika kivaa.

Mutta miksi me ylipäätänsä juhlitaan konfirmaatiota? Miksi se on kaikissa perheissä aina niin iso juttu kun oma nuori pääsee ripille? Konfirmaatiossa nuori saa neljä eri oikeutta: Oikeuden toimia kummina, oikeuden kirkolliseen vihkimiseen, oikeuden käydä itsenäisesti ehtoollisella ja oikeuden äänestää, sekä asettua ehdolle seurakuntavaaleissa. 2010 -luvun Suomi on kuitenkin paikka, jossa nimenantojuhlat ja parisuhteen rekisteröimiset voidaan tehdä kotona ja/tai maistraatissa ilman kirkon välikättä, viikkomessuissa käy enää vaan yksittäisiä mummoja ja seurakuntavaalien äänestysprosentti kiikkuu samoissa lukemissa kuin ehtoollisviinin alkoholipitoisuus. Voidaan siis ihan aiheellisesti kysyä, että mikä näistä neljästä oikeudesta on nykyajan maallistuneessa Suomessa se, jonka saamisen vuoksi kannattaa järjestää suuret juhlat.

Minusta ei yksikään.

Hankittujen oikeuksien sijaan syy hienoihin konfirmaatiojuhlallisuuksiin löytyy muualta. Ne löytyy kun miettii, miksi rippikouluja ylipäätänsä pidetään. Ja miksi ne pidetään juuri silloin kun ne pidetään.

Kasteessa pieni vauva liitetään seurakuntaan. Vauvan mielipidettä tähän kysytään tässä aivan yhtä paljon, kuin silloin jos mietitään minkä värisiä potkupukuja pikkuiselle nyytille hankittaisi, tai mitä pilttiä hänelle ostettaisi. Kaikissa näissä toimitaan tasan vanhempien ehdoilla, vauvan itse ollessa täysin kykenemätön minkäänlaiseen päätöksentekoon. Ihminen kuitenkin kehittyy vauvasta paljon ja jossain välissä alkaa päättää itse siitä, minkä väriset housut hän laittaa kouluun ja mistä ruuasta hän tykkää ja mistä ei. Niin myös kysymys kristinuskosta ja seurakunnasta tulee jossain välissä ajankohtaiseksi. Ja se joku väli on rippikoulu.

Ei ole sattumaa, että rippikoulu järjestetään juuri sinä vuonna, kuin nuori täyttää 15 vuotta. Ei ole sattumaa, ettei rippileirejä pidetä kymmenenvuotiaille. Rippikoulu pidetään henkilöille, joilla on kyky tehdä omia, itsenäisiä, omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, jotka osaavat pohtia, arvioida ja rakentaa omaa elämänkatsomustaan, joilla on valmius hahmottaa ja ymmärtää abstrakteja asioita ja jotka pystyvät pohtimaan asioita Jumalasta, synnistä, pelastuksesta, maailmasta: elämästä ja kuolemasta. Tällainen toiminta ei ole alakouluikäisten hommia. Tähän ei pikkulapset pysty. Lapset eivät ole hyviä riparilaisia.

Samaan päätelmään meitä ohjaa myös rippikoulun kaukainen edeltäjä, kansan sivistyksestä ennen koululaitosta vastanneet kinkerit. Avioon ei päässyt ellei osannut lukea katekismusta ja Raamattua ja kinkereillä kävi kaikenlaista naimakansaa oppimassa lukutaitoa ja Jumalanpelkoa. Niinhän ne seitsemässä veljeksessäkin innostuivat opettelemaan lukemaan, vasta kun kosiomatkalle lähtiessä. Avioliittoa siis edelsi kristillinen opetus. Ja avioliitto jos mikä ei ole enää lasten hommaa.

Jos siis rippikoulun kasteopetus ei ole lapsia varten, ei silloin vastakonfirmoitu albankantajakaan ole enään lapsi.

Luulen että juuri tämä on se seikka, minkä ansiosta konfirmaatiojuhla on kestänyt ajan ja sekularisaation hammasta suorastaan hämmästyttävänkin hyvin. Konfirmaatio on toiminut ja toimii yhä suomalaisen ihmisen elämän yhtenä merkkipaaluna. Tämän merkkipaalun kohdalla ihminen on itse, mutta erityisesti hänen vanhempansa ja sukulaisensa ovat selkä seinää vasten sen tosiasian kanssa, että meidän pikkutyttö tai -poika, ei itseasiassa enää olekaan pikkutyttö tai -poika. Sen sijaan albasta on kuoriutunut esiin oman elämänsä suuntaa etsivä nuori ihminen, hetken päästä nuori aikuinen, jonka kasvun ja itsenäistymisen virstanpylväänä konfirmaatio on ja pysyy. Konfirmaatio toisensa jälkeen sukulaiset hämmästelevät, että miten siitä tutusta pienestä lapsesta onkin yht'äkkiä tullut omaa vapauttansa ja omaa vastuutansa hakeva, maailmankatsomustaan rakentava nuori. ”Muistan vielä silloin kun sä olit ihan pieni...” -on varmaan konfirmaatiojuhlien yleisin lause.

Yksin ja aseettomana ei tälle itsenäisen ajattelun polulle tarvitse kuitenkaan astua. Pelkkä kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja pohtia maailmaa ei riitä: tarvitaan myös vaihtoehtoja mistä valita. Tarvitaan kokonainen jätesäkillinen lego-palikoita, joista ihminen voi valita, mitä hän haluaa käyttää rakennusosina tornissaan, joka kantaa nimeä ”minun paikkani maailmassa.”

Rippikoulun ja konfirmaation myötä seurakunta on tehnyt tässä oman osuutensa. Se on näyttänyt pienen pilkahduksen sitä, mitä kristillinen elämä voisi olla. Kasteopetus annettu, rippikoululainen siunattu, rukoilua toivottu ja lähtösanat sanottu. Tästä eteenpäin pallo on konfirmoidulla nuorella.

Toivon todella, että oma siskoni miettii tarkkaan, mitä hän haluaa omalla pallollaan tehdä.