Takaisin leikepöydälle

Spotifysta lämähti soimaan ”Passenger – Let Her Go”. Ikävä fiilis palasi muistuttamaan jälleen siitä, ettei oma parisuhde (toisin kuin meidän olohuoneen sinnikkäät kaktukset) selvinnyt kesästä kastelematta. Viime viikon rippileiri katkaisi hyvin harmituksen, kun sai täystykityksen muuta ajateltavaa, mutta tää arkeen palaaminen on tehty vaikeaksi.

Mmmh... Seuraava biisi sekoitetusta soittolistasta oli sitten jopa lähes perverssin ironisella tavalla Adelen ”Someone Like You”. Spotify on selkeesti huumorveikkoja. Tällä meiningillä seuraava biisi on saleen Gotyen ”Somebody I used to know” tai jotain vastaavaa.

Musiikin vaihto Mokomaan. Noin.

Parempi.

Ennen riparia oli muutama äärimmäisen vaikea päivä. Selviytymispakettina toimi silloin ystävien sosiaalinen tuki, heseruoka, viimeinen darjeelingista tuotu teepaketti ja video-editorin leikepöytä. Näiden päivien aikana sain käydä läpi myös yhden arvokkaan elämän oppitunnin. Sen oppitunnin aiheena oli puhuminen.

Oli asia sitten iso tai pieni. Oli kyse sitten iloisesta tai negatiivisesta asiasta, eläminen tässä maailmassa on paljon helpompaa jos asioista pystyy puhumaan niiden oikealla nimellä. Hautominen loppujen lopuksi ei hyödytä mitään.

Sanat joita ei saa sanottua kenellekään, tukahduttavat ihmisen.

Pieni surkuhupainen hymy nousee naamalle, kun tajuan, ettei tää Mokoma oo musiikkina yhtään edellisiä parempaa. Terveisiä vaan biiseiltä kuten: ”Sinä riität” , ”Mutta minulta puuttuisi rakkaus” , ”Silmäterä” , "Kuu saa valtansa auringolta" ja ”Ei kahta sanaa (ilman kolmatta)” Ehkä on kuitenkin niin, ettei totuutta voi, eikä edes kannata muuttaa. Ja jos asioihin ei voi vaikuttaa, voisi niistä samantein yrittää nauttia. 

Takaisin Adeleen, Remy Martinia lasiin & keep the music coming!

Shivan tanssi jatkuu. Pyörä pyörii ja karavaani kulkee.

Yhteisellä matkalla

Puut vilistää silmien edessä, tajuan taas kuinka Suomi ei ole mitään muuta kuin metsää.

Istun junassa matkalla Hämeenlinnaan - väsyneenä, vaikka nukuin hyvät yöunet. Tuntuu jotenkin siltä, että nykyisin sitä tuntee olonsa todella väsyneeksi riippumatta siitä kuinka paljon nukkuu. Hieman pelottaa työelämään siirtyminen valmistumisen jälkeen. Kasin aamut töissä ja niihin herääminen viitenä päivänä viikossa voi vetää aika tiukalle. Oon sitä varten yrittäny pyristellä vähän eroon kahvinjuonnistakin. Kofeiiniaddiktio alle kolmikybäsenä ei oo niitä asioita mitä toivois itelleen. Silti sitäkin nestettä on tulli litkittyä liikaa. Ja nykyään tuntuu pahalta jos sitä ei saa.

Yritän jälleen soittaa, mutta kohteessa ei kukaan vastaa. Äiti ei vieläkään tiedä että olen siis oikeasti tulossa. Turhauttaa. Jotenkin turhauttaa niin moni asia nykyään. Ärsyynnyn älyttömän helposti ihan typerille jutuille. Aina jos joku ei mene 100% suunnitelmien mukaan, alkaa ärsyttää. Kaikista eniten ärsyynnyn niihin asioihin, jotka ovat kaikkein eniten tärkeitä. Sekin turhauttaa. Ja se että oma kyky tehdä niitä suunnitelmiakin on myös ihan yhtä heikko. Tällaisina hetkinä tekisi mieli vaan poistaa koko päivä, palata uudelleen aamuun, eilisiltaan, tai jopa parin päivän päähän ja yrittää uudestaan.

Tällainen on väsyneen mielen tekstiä. Sellaisen, joka ei jaksa ottaa elämän aivan mieletöntä lahjaa vastaan sillä 100% arvostuksella, jolla se kuuluisi vastaanottaa. Tänään ei jaksa elää niin antaumuksetta ja täysillä kuin viime viikonloppuna, Hauholla treenileirillä. Silloin iloittiin, urheiltiin, juteltiin, saunottiin, syötiin, nautittiin, tanssittiin, matsattiin ja parannettiin maailmaa yömyöhään härkälinnan katolla. Silloin sain tunnustusta keksittyäni toimivan parisuhteen ydinlauseen. Että "seurustelun osapuolten ei pitäisi rajoittaa toistensa elämää, vaan rajoittaa omaa elämäänsä sen toisen vuoksi."

Hymy kiirii suupieliin viikonloppua muistellessa. Sellaista elämän tulisi olla. Hauholla jälleen kerran kaikki oli todella hyvin. Ja ehkä tämä väsymys on vain luonnollista seurausta siitä, että on antanut pari vuorokautta palaa aivan täysillä. Samalla juna saapuu Riihimäelle, jossa koittaa junan vaihto kohti Hämeenlinnaa. Pitäisi jaksaa kohta olla iloinen ja ottaa taas tästä päivästä koppia.

Koska tiedän ettei perillä odottava henkilö taatusti jaksa.

Google play ja portti somemaailmaan

Tänään tein jotain mitä mun on pitänyt tehdä jo kauan. Asensin Jollalleni googlen play -kaupan. Google play:ta ei oikein ole suunniteltu muuta kuin androidille, ja siis vaikka ne sovellukset toimivatkin Jollalla hyvin, ei sen kaupan asentaminen ollut lainkaan niin helppoa kuin olisi luullut. Muutamaa komentosarjaa ja koodiriviä myöhemmin homma oli kuitenkin hoidettu.

No mitä sitten sieltä latasin? Somea.
Kolme sosiaalista appia.

Ensiksi latasin untappd:din, koska sitä oli jo pitkään kehuttu. Kyseessä on sosiaalinen media oluen juojille. Juodaan bisseä, arvostellaan niitä ja kilistellään muiden käyttäjien kanssa. Odotan innolla.

Toiseksi latasin Tinderin. Tää appi on ollut jo niin pitkään puheilmoilla, että pakko oli itsekin päästä kokeilemaan homman toimivuutta. Allekirjoitan suorilta sen, mitä Tinderistä on sanottu: Tää ohjelma on suorastaan petollisen addiktoiva. Hämmentävää. Saa nähdä kuinka paljon tulee lähitulevaisuudessa matcheja.

Kolmas appi, jonka latasin oli kuitenkin näistä kolmesta ylivoimainen voittaja. En oo pystyny tekemään nyt illalla enää mitään muuta kuin vaan selailemaan sitä. Ja sitä varten oikeasti kirjoitan nyt tätä päivitystäkin. Tätä appia kutsuttiin jossain lehdessä ”informaatio-tinderiksi”, mutta todellisuudessa ei tuo lausahdus tuo sille lainkaan oikeutta. Kuka vaan voi postata, postaus näkyy automaattisesti muutamalle random käyttäjälle, jotka voivat joko jakaa postaustasi taas muutamalle käyttäjälle. Tuttu ilmiö monesta sosiaalisesta mediasta, mutta PLAGUE on tehnyt sen vaan niin paljon paremmin, toimivammin, käyttäjäystävällisemmin ja pahus vieköön addiktoivammin!

Oon koukussa.