tiistai 4. elokuuta 2015

Takaisin leikepöydälle

Spotifysta lämähti soimaan ”Passenger – Let Her Go”. Ikävä fiilis palasi muistuttamaan jälleen siitä, ettei oma parisuhde (toisin kuin meidän olohuoneen sinnikkäät kaktukset) selvinnyt kesästä kastelematta. Viime viikon rippileiri katkaisi hyvin harmituksen, kun sai täystykityksen muuta ajateltavaa, mutta tää arkeen palaaminen on tehty vaikeaksi.

Mmmh... Seuraava biisi sekoitetusta soittolistasta oli sitten jopa lähes perverssin ironisella tavalla Adelen ”Someone Like You”. Spotify on selkeesti huumorveikkoja. Tällä meiningillä seuraava biisi on saleen Gotyen ”Somebody I used to know” tai jotain vastaavaa.

Musiikin vaihto Mokomaan. Noin.
Parempi.


Ennen riparia oli muutama äärimmäisen vaikea päivä. Selviytymispakettina toimi silloin ystävien sosiaalinen tuki, heseruoka, viimeinen darjeelingista tuotu teepaketti ja video-editorin leikepöytä. Näiden päivien aikana sain käydä läpi myös yhden arvokkaan elämän oppitunnin. Sen oppitunnin aiheena oli puhuminen.

Oli asia sitten iso tai pieni. Oli kyse sitten iloisesta tai negatiivisesta asiasta, eläminen tässä maailmassa on paljon helpompaa jos asioista pystyy puhumaan niiden oikealla nimellä. Hautominen loppujen lopuksi ei hyödytä mitään.

Sanat joita ei saa sanottua kenellekään, tukahduttavat ihmisen.


Pieni surkuhupainen hymy nousee naamalle, kun tajuan, ettei tää Mokoma oo musiikkina yhtään edellisiä parempaa. Terveisiä vaan biiseiltä kuten: ”Sinä riität” , ”Mutta minulta puuttuisi rakkaus” , ”Silmäterä” , "Kuu saa valtansa auringolta" ja ”Ei kahta sanaa (ilman kolmatta)” Ehkä on kuitenkin niin, ettei totuutta voi, eikä edes kannata muuttaa. Ja jos asioihin ei voi vaikuttaa, voisi niistä samantein yrittää nauttia. 
Takaisin Adeleen, Remy Martinia lasiin & keep the music coming!

Shivan tanssi jatkuu. Pyörä pyörii ja karavaani kulkee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti