Spotifysta lämähti soimaan ”Passenger
– Let Her Go”. Ikävä fiilis palasi muistuttamaan jälleen
siitä, ettei oma parisuhde (toisin kuin meidän olohuoneen
sinnikkäät kaktukset) selvinnyt kesästä kastelematta. Viime
viikon rippileiri katkaisi hyvin harmituksen, kun sai täystykityksen
muuta ajateltavaa, mutta tää arkeen palaaminen on tehty vaikeaksi.
Mmmh... Seuraava biisi sekoitetusta
soittolistasta oli sitten jopa lähes perverssin ironisella
tavalla Adelen ”Someone Like You”. Spotify on selkeesti
huumorveikkoja. Tällä meiningillä seuraava biisi on saleen Gotyen
”Somebody I used to know” tai jotain vastaavaa.
Musiikin vaihto Mokomaan. Noin.
Parempi.
Ennen riparia oli muutama äärimmäisen
vaikea päivä. Selviytymispakettina toimi silloin ystävien
sosiaalinen tuki, heseruoka, viimeinen darjeelingista tuotu
teepaketti ja video-editorin leikepöytä. Näiden päivien aikana
sain käydä läpi myös yhden arvokkaan elämän oppitunnin. Sen oppitunnin aiheena
oli puhuminen.
Oli asia sitten iso tai pieni. Oli kyse
sitten iloisesta tai negatiivisesta asiasta, eläminen tässä
maailmassa on paljon helpompaa jos asioista pystyy puhumaan niiden
oikealla nimellä. Hautominen loppujen lopuksi ei hyödytä mitään.
Sanat joita ei saa sanottua
kenellekään, tukahduttavat ihmisen.
Pieni surkuhupainen hymy nousee
naamalle, kun tajuan, ettei tää Mokoma oo musiikkina yhtään
edellisiä parempaa. Terveisiä vaan biiseiltä kuten: ”Sinä riität” ,
”Mutta minulta puuttuisi rakkaus” , ”Silmäterä” , "Kuu saa valtansa auringolta" ja ”Ei
kahta sanaa (ilman kolmatta)” Ehkä on kuitenkin niin, ettei totuutta voi, eikä edes
kannata muuttaa. Ja jos asioihin ei voi vaikuttaa, voisi niistä samantein yrittää nauttia.
Takaisin Adeleen, Remy Martinia lasiin & keep the
music coming!
Shivan tanssi jatkuu. Pyörä pyörii
ja karavaani kulkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti