Ihmisten kanssa on tosi mukavaa olla.
Ihmiset on arvokkaita ja kauniita. Olen sosiaalinen pörrääjä.
Juttelen, viihdyn, viihdytän, toimin, ajattelen, hengaan, syön, bailaan, väittelen, nauran, istun, seison, pelaan jne. jatkuvasti
muiden ihmisten kanssa. Silti koen, etten oikein osaa ihmissuhteita.
Mistä tämä ajatus?
Ystäväporukassa jäsenet on toistensa kanssa tekemisissä jatkuvasti. He tuntevat toisensa hyvin. Tietävät toistensa elämästä ja käyttäytymisestä. Tietävät toistensa haaveita ja kipupisteitä. Mä harvoin annan itseni päästä tälle tasolle. Mä oon se kaveri, joka tulee johonkin ryhmittymään, juttelee hetken aikaa mukavia, heittää yläfemmat ja sitten loikkaa pois jonnekin muualle, ennen kuin mitään syviä ystävyyskontakteja ehtii muodostua. Mä oon just se tyyppi, jolla on satatuhatta kaveria, mutta aivan liian vähän ystäviä. Karikatyyrinen sosiaalinen pörrääjä lentelee kaiken maailman ihmissuhteiden keskellä. Hän hyppii kaveriporukasta toiseen, kuulumatta koskaan itse niistä yhteenkään. Hän on kaikkien kaveri ja luo jatkuvsti aluille uusia ihmissuhteita. muttei kuitenkaan panosta niihin tarpeeksi vaan näkee niiden ylläpitämiseen lopulta aivan liian vähän vaivaa.
Joskus oon tykänny sanoa itselleni, että pelkään sosiaalisia kontakteja. Tämä on tavallaan totta. En ole hyvä päästämään ihmisiä lähelle. Samaan tapaan en myöskään päästä itseäni muiden lähelle. Jotenkin tuun monesti pitäneeksi aina sen verran etäisyyttä, että voisin tarvittaessa luikahtaa pois ilman että mikään muuttuisi. Yritän olla tasaisesti vähän kaikkien tyyppien kanssa, mutta kontaktit jää usein ainakin mun mielestä ikävän pintapuoleisiksi. Tavallaan tässä on vähän ongelmana se, että mä pidän ihmisistä niin sairaan paljon. Mä oikeesti haluaisin olla ja jutella aina ihan kaikkien mahdollisten tuttujen ja kavereiden kanssa kaikesta, jättämättä ketään ulkopuolelle. Se vaan on elämässä monesti niin, että jos on pikkusen mukana kaikessa, ei loppujen lopuksi ole oikeestaan mukana missään.
Ihmiset (monikossa) on mulle siis tosi tärkeitä, mutta aivan liian harvasta ihmisestä (yksikössä) voin sanoa, että juuri hän on minulle todella tärkeä. Tämä on tavallaan ihan älyttömän surullista.
Ja siis eipä siinä, pidän myös yksin olemisesta. Oon aina pitänyt. Ja ehkä tässä on loppujenlopuksi kyse osittain myös siitä. Tarkoituksella ikävän karrikoidusti puettuna: Jos tykkää olla ja tehdä asioita yksin, niin mihin niitä vahvoja sosiaalisia kontakteja silloin edes tarvitsee?
Hei ystävä, hei toveri, kulkekaa kanssani?
Mä en osaa kulkea yhdessä ihmisten kanssa.
Mutta supermielelläni hengaan kyllä heidän kanssaan silloin kun sattuvat kohdalle.
PS: Tänään oli älyttömän mukavaa kun aivan spontaanisti mulle sanottiin mukavia asioita. Näin meidän ihmisten pitäis tehdä paljon enemmänkin. Sanoa toisillemme kivoja asioita. Kertoa päivittäin jollekulle, että juuri hän on hyvä, kaunis ja arvokas ihminen.
Niin – ja tärkeä.
PPS: Tänään oli myös kivaa kun Sokos Hotel Tornin näköalatasanteelta katselin kohti Espoota ja tajusin, että vitsit mähän käytännössä näen täältä Lasariin. Tuli hirveen PK-seutulainen olo.
PPPS. Mä oikeesti tykkään teistä ihmiset. Ihan älyttömän paljon. Älkää koskaan kadotko minnekään!
Ystäväporukassa jäsenet on toistensa kanssa tekemisissä jatkuvasti. He tuntevat toisensa hyvin. Tietävät toistensa elämästä ja käyttäytymisestä. Tietävät toistensa haaveita ja kipupisteitä. Mä harvoin annan itseni päästä tälle tasolle. Mä oon se kaveri, joka tulee johonkin ryhmittymään, juttelee hetken aikaa mukavia, heittää yläfemmat ja sitten loikkaa pois jonnekin muualle, ennen kuin mitään syviä ystävyyskontakteja ehtii muodostua. Mä oon just se tyyppi, jolla on satatuhatta kaveria, mutta aivan liian vähän ystäviä. Karikatyyrinen sosiaalinen pörrääjä lentelee kaiken maailman ihmissuhteiden keskellä. Hän hyppii kaveriporukasta toiseen, kuulumatta koskaan itse niistä yhteenkään. Hän on kaikkien kaveri ja luo jatkuvsti aluille uusia ihmissuhteita. muttei kuitenkaan panosta niihin tarpeeksi vaan näkee niiden ylläpitämiseen lopulta aivan liian vähän vaivaa.
Joskus oon tykänny sanoa itselleni, että pelkään sosiaalisia kontakteja. Tämä on tavallaan totta. En ole hyvä päästämään ihmisiä lähelle. Samaan tapaan en myöskään päästä itseäni muiden lähelle. Jotenkin tuun monesti pitäneeksi aina sen verran etäisyyttä, että voisin tarvittaessa luikahtaa pois ilman että mikään muuttuisi. Yritän olla tasaisesti vähän kaikkien tyyppien kanssa, mutta kontaktit jää usein ainakin mun mielestä ikävän pintapuoleisiksi. Tavallaan tässä on vähän ongelmana se, että mä pidän ihmisistä niin sairaan paljon. Mä oikeesti haluaisin olla ja jutella aina ihan kaikkien mahdollisten tuttujen ja kavereiden kanssa kaikesta, jättämättä ketään ulkopuolelle. Se vaan on elämässä monesti niin, että jos on pikkusen mukana kaikessa, ei loppujen lopuksi ole oikeestaan mukana missään.
Ihmiset (monikossa) on mulle siis tosi tärkeitä, mutta aivan liian harvasta ihmisestä (yksikössä) voin sanoa, että juuri hän on minulle todella tärkeä. Tämä on tavallaan ihan älyttömän surullista.
Ja siis eipä siinä, pidän myös yksin olemisesta. Oon aina pitänyt. Ja ehkä tässä on loppujenlopuksi kyse osittain myös siitä. Tarkoituksella ikävän karrikoidusti puettuna: Jos tykkää olla ja tehdä asioita yksin, niin mihin niitä vahvoja sosiaalisia kontakteja silloin edes tarvitsee?
Hei ystävä, hei toveri, kulkekaa kanssani?
Mä en osaa kulkea yhdessä ihmisten kanssa.
Mutta supermielelläni hengaan kyllä heidän kanssaan silloin kun sattuvat kohdalle.
PS: Tänään oli älyttömän mukavaa kun aivan spontaanisti mulle sanottiin mukavia asioita. Näin meidän ihmisten pitäis tehdä paljon enemmänkin. Sanoa toisillemme kivoja asioita. Kertoa päivittäin jollekulle, että juuri hän on hyvä, kaunis ja arvokas ihminen.
Niin – ja tärkeä.
PPS: Tänään oli myös kivaa kun Sokos Hotel Tornin näköalatasanteelta katselin kohti Espoota ja tajusin, että vitsit mähän käytännössä näen täältä Lasariin. Tuli hirveen PK-seutulainen olo.
PPPS. Mä oikeesti tykkään teistä ihmiset. Ihan älyttömän paljon. Älkää koskaan kadotko minnekään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti