Myönnän, että edellinen noin
kuukauden takainen, blogitekstini oli kokonaisuudessaan melko
kryptinen. Sen taakse oli kuitenki piilotettu useita tapahtumia.
Näistä omalle kohdalleni suurin oli marraskuinen
yllätysmuutto.
Marrasakuun ensimmäisinä päivinä sain tiedon, että se paikka, jota olin viimeiset yli kolme vuotta kutsunut kodiksi, oli irtisanottu ja vuokrattaisiin eteenpäin heti joulukuusta lähtien. Tietysti olin aina tiennyt, ettei elämä Pasilassa voi jatkua ikuisesti, mutta en ollut silti odottanut sen loppuvan näin yllättäen. Uutinen ei ollut mieluisa. Olin, ja olen edelleen kovin kiintynyt meidän vanhaan kunnon kämppäämme ja kaikista yhteiselämisen ongelmista huolimatta tykkäsin asua siellä.
Kulunut marraskuu oli vaikea, mutta
siunattu. Tämä näkyi myös muuttamisen kohdalla, uuden asunnon
löytyessä vajaan viikon päästä siitä, kun aloimme asuntoja
etsiä. Merkittävästi pienemmästä koostaan huolimatta uusi katto
löytyi paremmalta paikalta ja vieläpä huokeammalla hinnalla.
Vuokranantajakin oli mukava. Ei enää persoonattomia vuokrafirmoja.
Asuntoasiat hoituivat siis nätisti. Viime viikonloppu taas menikin
jo muuttamisen merkeissä.
Muistan sen innostuksen ja onnen, kun
ensimmäisen kerran katsoin Pasilan asunnon tyhjiä huoneita ja
seiniä. Asunto oli mahtava! Täydellinen poikamiesboksi!
Suunnittelimme kolmistaan huonejakoa ja sisustusta. Tuntui että
tästä tämä todellinen elämä nyt alkaa. Tuntui että juuri nyt
kaikki on mahdollista. Sama näky oli edessäni viime sunnuntaina.
Tällä kertaa tyhjät huoneet kuitenkin huokuivat haikeutta. Ne
kertoivat sitä tarinaa, mikä vielä kolme vuotta sitten oli edessä.
Ympyrä oli palanut takaisin alkupisteeseensä, monien kokemusten ja
koettelemusten jälkeen. Mieleen palasi suuri määrä muistoja
asumisen varrelta.
Muistan kun muuttoiltana sytytimme ensimmäistä kertaa uuden takkamme, jonka pöytien puuttumisen takia asetettiin bassovahvistimen päälle. Istuttiin talon ainoalla sohvalla juoden punaviiniä. Illan tunnusbiisinä toimi Neon2:n ”ei yksinäinen unta saa.” Saman syksyn aikana oli isoa ja pienempää häppeninkiä ja kaljottelua melkein viikon jokaisena päivänä. Reilun kolmen vuoden mittaan kämpässä ehdittiin viettää rapujuhlia, huoneita on ansoitettu nastoilla ja niissä on äänitetty levyjä. Asunnossa on laulettu spontania karaokea keskellä yötä ja pelattu rockbandia äänet täysillä. Keittiössä on sattunut yöllisiä onnettomuuksia. Vaihtelevia ihmisiä on nukkunut ja asunut sohvilla ja vuokralaisetkin ovat vaihtuneet välissä. Asunnossa on juhlittu, naurettu, itketty, opiskeltu, iloittu, surettu. Nämä kaikki olivat nyt osa historiaa. Tyjät seinät ja tyhjät huoneet eivät enään viestineet suuresta tulevaisuudesta, vaan suuresta menneisyydestä. Ne katsoivat haikeina lähtöämme. Ja me katsoimme haikeina takaisin.
Loppusiivous tehtiin sunnuntaina, joka
oli myös ensimmäinen adventti. Menin seuraamaan Adventin aamumessua
uuden kotiseurakuntamme lähikirkkoon, temppeliaukion kirkkoon.
Messun otsikko oli ”Kuninkaasi tulee nöyränä”. Kirkon penkkiin
istuessani huomasin minäkin tulleen nöyränä. Hetkellisen
juurettomana, vanhan ja tutun hylänneenä.
Adventtimessu kertoi kuitenkin uudesta alusta. Ensimmäisestä adventtisunnuntaista alkoi uusi kirkkovuosi. Uudessa kotikirkossa, uuden avioliittolain jälkeen. Saimme jälleen uudellen sytyttää sen ensimmäisen neljästä kynttilästä. Synnintunnustuksen kautta jokaiselle tarjotaan uusi alku ja uudet mahdollisuudet. Minulle, joka olin juuri muuttanut uuteen asuntoon kaikki tämä tuntui erityisen henkilökohtaiselta. Ja vaikka uusi asunto reilun kilometrin päässä oli edelleen hirvittävässä kunnossa muuton jäljiltä pystyin aidosti tuudittautumaan ehtoollissanoihin
”Tulkaa, sillä kaikki on
valmista”.
Varinaisena muuttopäivänä,
lauantaina, vietin hetken aikaa uuden asuntomme parvekkeella
viskilasillisen sekä hyvän sikarin kanssa. Katsoin sisäpihan
toisella puolella olevia ikkunoita, pimeää pilvistä taivasta ja
alakerran oven edessä riitelevää pariskuntaa. Siinä oleskellessa
tajusi hyvin kirkkaasti sen, että nyt viikonloppuna ei kyseessä
ollut pelkkä muutto. Sen sijaan yksi kokonainen elämänvaihe oli
lopussa ja uusi alussa. Tähän uuteen kuuluisivat nuo sisäpihan
ikkunat ja nuo kantakaupungin katot. Vaikken ollut vielä tavannut
täällä yhtäkään ihmistä tämä kaupunginosa tuntui ottavan
minut jo vastaan ja hyväksyvänsä joukkoonsa. Viskilasi kädessä,
sikarinsavun katkuisessa ilmassa mieli oli tyyni ja rauhallinen.
Mä taidan kuulua tänne. Parasta on juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti