Eloonjäänyt, osa 1

Etelä-Afrikan matkasta on noin kaksi kuukautta. On vihodoin tullut aika jolloin Nojaan pehmeään istuimeen, tallennan tarinani.


Päivät 1-2
Taivaalla jahtasin aurinkoa

Lentokentällä oltiin paikalla hyvissä ajoin, vajaa kolme tuntia ennen lentokoneen lähtöä. Lentokoneeseen ei todellakaan opllut mikään kiire, koska vaikka ensimmäinen lento Frankfurtiin ei ollut kun vaan pari hassua tuntia, niin myöhempi noin 11h kestävä hirviölento kummitteli jo taustalla. Pyörittiin sit Tax-Free myymälöissä, joista yhestä Carolus poisti itelleen Afrikan Tähti -pelin. Meinaan, montako kertaa oot pelannu Afrikan tähteä Afrikassa? Matkan kattava Grand Tournament alkaisi heti lentokoneessa.

Aikaa lentoon oli sen verran paljon, että päätettiin kilistellä matkan ensimmäiset kaljat. Jonkintasoista riistohintaa lentokentällä osasi kyllä odottaa, mutta 8.70€ A-Lappari ohitti kyllä kaikki pahimmatkin pelot mennen tullen! Siis hyi helvetti! Lentokenttä-ostokset ei kuitenkaan jääneet vielä tähän. Juuri ennen lentokoneen lähtöä tuli nimittäin käytyä vielä elektroniikkaliikkeessä kameraostoksilla. Pienissä kaljoissa ajatus uudesta halvasta pokkarikamerasta tuntui silloin erittäin hyvältä. Vielä paremmalta tuntui ajatus nimenomaan PINKISTÄ pokkarikamerasta.

Frankfurtissa välilasku oli useampi tunti. Kun nälkä iski, kävimme McDonaldsissa...kahdesti. Olimme valmiita koko senastisen elämämme pisimpään lentoon. Lento sujui kuitenkin älyttömän kevyesti. Tiesimme, että Jossain vaiheessa on koneen laskeuduttava.

Johannesburgiin laskeuduttiin kymmenen aikaan aamulla. Ostettiin lentoliput Cape Townista Jo'burgiin ja etsittiin taksi. Taksissa oli tosiaan etsimistä: ei siksi, ettei niitä olisi ollut (taksia kuitenkin tarjottiin kaikille ohikulkijoille lentokentän jokaisessa osassa), vaan siksi että me haluttiin taksamittarin mukaan menevä taksi, joka ei kusettaisi turisteja. Airpoirt-official taxi vaikutti vahvalta ja asiasta kysyttäessä he vakuuttivat käyttävänsä mittaria ja antavansa asiakkaille matkasta jopa kuitin! Ja paskan marjat. Vaikka taksissamme kyllä oli taksamittari, ei kuskimme pitänyt tarpeellisena laittaa sitä päälle. Hostellilla sitten maksettiin riistohinta pimeänä. Toisaalta meidän kuskilla ei ollut missään vaiheessa mitään käryä, hostellimme sijainnista ja ylimääräisistä harhaan ajetuista kilometreistä oisi voinut tulla mittariinkin melko kova summa.
 
Ghandhi Backpackers oli hyvätasoinen hostelli melko varakkaalla (turvallisella) omakotitaloaluella. Hostelli itsessäänkin oli vielä muutama vuosi aikaisemmin ollut suuripihainen omakotitalo. Heitettiin kamat sisään ja lähettiin lähes suorilta tutkimaan kaupunkia. Keskustassa sijaitsevalle rautatieasemalle ei ollut kuin noin tunnin kävelymatka.

Oltiin ihan älyttömän liekeissä siitä, että oltiin Etelä-Afrikassa! Hostellin viereisestä koulusta lähti sekä valkoisia, että mustia lapsia koulupuvuissaan kotimatkalle. Apartheidin aikanaan runnomassa maassa kyseinen näky oli aika mieletön.

Siihen ne valkoiset ihmiset sitten loppuivatkin. Aidattu omakotitaloalue antoi hyvin pian sijaa korkeammalle, mutta äärimmäisen paljon köyhemmälle ja ränsistyneemmälle keskusta-alueelle. Jo'burgin keskusta ei todellakaan ollut länsimaista tuttu kliininen liikekeskusta. Se oli paikallisen mustan väestön, tiheään asuttu kaupunginosa, joka oli täynnä ihmisiä, melua, roskia ja katukauppiaita. Myynnissä oli mm. kasviksia, pienelektroniikkaa, vaatteita ja koriste-esineitä. Yhdessä risteyksessä istui iäkkäämpi nainen myymässä kokonaisia kynittyjä kanoja. Kaikkialla missä käveltiin, ohikulkijat tuijotteli meitä pitkään, osa aivan selvästi meidän varakkuutta arvioiden. Ei siinä, kyllähän me erotuttiin joukosta aika selvästi: Muita turisteja kun ei keskustassa ollut. Eikä muita valkoihoisia.

Matkan eka safka syötiin keskustorin kulman KFC:ssä. Raflassa työntekijät olivat paksujen panssarilasien takana ja ruoka annettiin luukusta. Hintaa suurelle rasvamättöaterialle tuli meiltä yhteensä noin 90randia = 8,5e. Siinä syödessä meidän luo tuli pieni musta huonohampainen mies. Assistant Manager -kyltti riippui kaverin rinnassa ja käsissään sillä oli kansiossa palautelomakkeita. Nöyrästi hän pyysi meitä täyttämään lappuset. Meidät, valkoiset länsimaalaiset turistit. Muille ei palautelomakkeita todellakaan tarjottu. Lopuksi hän vielä kiitti meitä käynnistä Olo oli kuin kunniavieraalla. 

Selvittiin rautikselle, jossa vuorossa oli toinen kohtaaminen paikallisen väestön kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli rautatieaseman security-naiset. Olin ottanut sisällä pari kuvaa pinkillä kamerallamme – mikä oli ilmeisesti aseman säännöissä kiellettyä. Poistin ottamani kuvat kamerasta, mutta tämä ei leideille vielä riittänyt. Sen lisäksi he vaativat meitä maksamaan tekemästämme vakavasta sääntörikkomuksesta 300 (~28e) randia sakkoa. Jos emme maksaisi, security toimittaisi meidät poliisille. Aamupäiväinen taksikuskikokemus oli kuitenkin opettanut jotain paikallisesta kusetusmentaliteetista. Ei ne meitä poliiseille veisi, kuhan kovistelivat vaan. Kun kieltäydyttiin maksamasta ja pyydettin useaan otteeseen anteeksi kohteliaimpaan mahdolliseen sävyyn lähtivät securityn kaverit sanaakaan sanomatta pois.

Junalippujen suhteen asemavierailumme ei ollut menestys. Vaikka infopiste oli auki, ei siellä ollut ketään meitä palvelemassa. Lippukassoille taas emme varsin massiivisessa rakennuksessa omin avuin osanneet mennä. Kotoinen olo tuli kuitenkin kun nähtiin sisällä meidän lisäksi muita valkoihoisia: Yksi kaupan kassatyöntekijä ja kaksi narkkaria pummimassa rahaa.

Jatkettiin matkaa täpötäyden keskustan läpi Lonely Planetin meille suosittelemalle anglikaanikirkolle. Matkalla katseltiin pikkulasten fudispeliä. Vieressä joukko nuoria raksamiehiä pelasi korttia rahasta. Muutama ihminen yritti kerjätä meiltä rahaa, mutta joskus ohikulkijat kuitenkin heitti meille ylävitosia. Kirkon lähellä oli pykätty tieparturi: Joku ~kuusi kojua, joissa paikalliset pysty trimmaamaan afroaan ja sänkeään tehokkaalla in-and-out meiningillä. Jo'burgin keskusta oli juuri sitä kulttuurishokkia mitä matkalle lähdettiin (myös) hakemaan. Olo oli erittäin vieras ja paikoin jopa hieman turvaton. Emme vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta.

Keskustan anglikaanikirkko oli mielettömän hieno niin sisältä kuin ulkoakin. Ensimmäistä kertaa Etelä-Afrikassa myös löydettiin paikka, jossa oli hiljaista. Kadun kovaäänisen vilskeen ja kirkon hiljaisen mahtavuuden välinen kontrasti oli aivan järjetön. Olimme toisessa maailmassa. Kadun huudot kuuluivat vaimeina seinien läpi, ainoina merkkeinä siitä paikasta, jossa vielä vähän aikaa sitten olimme olleet. Lähtiessämme kirkosta, iski katujen meininki päälle valtavalla shokilla. Ei peeveli! Tällaistäkö täällä tosiaan oli?

Käveltiin paikalliseen Central Parkiin ja huomattiin, että sen keskellä oli jokin taidemuseo. Worth of a visit. Museon sivulla pullonpyöritystä pelaavat lapset vilkuttivat meille iloisina ”Tourii, Tourii”. Museo itsessään oli varsin jäätävä paikka. Siellä ei ollut yhtään asiakkaita. Maalaukset ja patsaat möllöttivät yksin pimeässä turhanpäiväisinä. Emme oikein tajunneet koko juttua. Taidemuseo koko kaupungin keskeisimmällä paikalla ja johon on vieläpä ilmainen sisäänpääsy on täysin tyhjillään. Eikö taide kiinnosta paikallisia?
...vai eikö heitä vaan päästetä sisälle... 

Lähdettiin takaisin hostellille, tällä kertaa hieman eri reittiä. Kävellessä meille tuli juttelemaan pari about meidän ikäistä sälliä. En muista, mitä pojat edes aluksi ehdottivat, sillä huomioni oli keskittynyt muihin juttuihin: Äijät kävelivät meidän sivuilla jättäen meidät keskelle, he analysoivat meitä silmillään ja toinen heistä taputti mua rinnasta, juuri siitä kohtaa missä mulla oli t-paidan sisällä mun rahapussi. ”Come with us, we ain't gonna stab you, we ain't gonna shoot you. We just wanna show you places” Tilanne alkoi kuumottaa sen verran paljon, että kiristettiin kävelytahtia. Tähän mennessä kerjäläiset ja muut riesat ei ollu jaksanu seurata meitä kovinkaan kauas. ”Do you see a gun? We ain't gonna shoot you” Jokaisella askeleella tilanne muuttui koko ajan kuumottavammaksi ja lopulta oltiin kiristetty tahtia jo melkein juoksuvauhtiin. Mitä nopeammin tilanne loppuisi sitä parempi. Kun pojat huomasi, että me oltiin livistämässä tilanteesta kokonaan muuttui ääni kellossa. Kundien ilmeet muuttu tiukiksi ja totisiksi. Enää ei pelattu pelejä. Jotain tulisi tapahtumaan. ”SHOOT THEM! SHOOT THEM! SHOOT THEM!”

Toinen äijistä loikkasi salamannopeasti eteenpäin ottaen Caroluksen tiukkaan niskalenkkiin. Toinen kaveri oli välittömästi paikalla tyhjentäen taskuja. Itse seisoin vieressä täysin jäätyneenä, tiesin ettei tässä kannattaisi tehdä mitään. Mun kaveri oli niillä otteessa. Saisivat mun puolesta ottaa mitä tahansa, kuhan ei terveyttä. Oltiin kuitenkin fiksuina poikina jätetty lähes kaikki mahdollinen arvokas hotellille ja ainoa asia, minkä pojat saivat käsiinsä oli meidän uusi Pinkki pokkarikameramme. ”WHERE IS THE PHONE!? WHERE IS THE PHONE!?” Kaverit ei ollu selvästikään tyytyväisiä vaaleanpunaiseen saaliiseensa. ”WHERE IS THE PHONE?” ”I dont have a phone!” Tuplatsekkaus taskuista: ilmeisesti me puhuttiin totta. Tapaus alkoi vihdoin kerätä myös muiden huomiota (Vasta tässä vaiheessa! Kyseessä oli kuitenkin n klo 17:30 täpötäydellä keskustan kadulla) Ryöstäjämme katsoivat hetken ottamaansa pinkkiä sonya, jonka jälkeen he antoivat sen meille takaisin. Carolus päästettiin otteesta ja kundit lähtivät pois. What tha hell just happened?

Paikallisten avustuksella saatiin taksi hostellille. Ulos ei tehnyt enää mieli lähteä. Adredaliinitason laskiessa vasta tajusimme tilanteen. Ei enää kävelyä. Hetken jopa kadutti koko matka. Tiedettiin kuitenkin, ulkomaailman pelko olisi pahin virhe johon sortua, sillä silloin menisi matka ihan for real pilalle. Meitä oltiin varoitettu paljon Etelä-Afrikan vaarallisuudesta. Vielä päivällä olisin ollut valmis kumoamaan kaikki varoitukset. Näen kaiken nyt selvemmin.