Eloonjäänyt, osa 2

Päivät 3-5
Tavoite oli puhdasta hulluutta.

Edellistä päivästä oppineena käyttäisimme Jo'burgissa enää pelkkää taksia. Päivän ohjelmanumerona olisi kaupunkin kuuluisa Aparthed-museo. Otettiin hostellin oma kimppakyyti samassa hostellissa asuvan, italialaisen pariskunnan kanssa. Tämä oli kyseiselle duetolle onnenpotku, sillä he olisivat muuten lähteneet keskustaan kävelemään käsilaukuissa ja kesämekossa. Kun kerroimme heille aikaisemmasta ryöstöepisodistamme, pelastimme luultavasti koko heidän mukana olleen maallisen omaisuutensa.

Ensimmäisenä taksi vei meidät kuitenkin rautatieasemalle, jossa otimme uuden yrityksen junalippujen hankkimiseen. Tänään infotiskillä oli onneksi palvelija paikalla, joka opasti meidät oikealle luukulle. Kova paikka tuli kuitenkin vastaan, kun lipunmyyjä ilmoitti, ettei nukkumavaunuja seuraavan päivän junaan ollut enää vapaana. 27h Junamatka pelkässä istumavaunussa olisi hulluutta. Liput tuli kuitenkin ostettua. Hulluuden me hallitsimme

Asemalta oli Apartheid-museolle melko pitkä ajomatka, mikä oli toisaalta tyypillistä kaupungille, joka on levittäytynyt ympäriinsä about koko pk-seudun kokoiselle alueelle. Matkalla tuli ällöttävän turisti olo, kun katsottiin turvallisesti autosta riittävältä etäisyydeltä paikallisten arkea. Kävely oli kuitenkin todettu huonoksi vaihtoehdoksi ja tämä Köyhät Kyykkyyn -moment tulisi vain sietää.

Apartheid-museo oli vaikuttava paikka. Kyseisen varsin rankan poliittisen toimintamallin kaikkia puolia oli tuotu esiin niin kuvin, videoin, esinein ja kokemuksin. Älytöntä mitä kaikkea epäoikeudenmukaisuutta voi ihminen toiselle ihmiselle tehdä! Ensimmäinen kokemus tarjottiin heti museon ovella, jossa sattumanvarainen pääsylipussa ollut rotumerkki 'White' tai 'Non-White' ratkaisi, mistä ovesta koko museoon sai mennä sisään. Kaikki muukin oli apartheidissä jaettu, valkoisten saadessa kaikkea aina enemmän. Esimerkiksi sama työmatka saattoi taittua joko 20minuutissa tai 2 tunnissa täysin pelkästä ihonväristä riippuen. Mustien junat olivat heikointa kalustoa ja vuorovälit pitkiä.

Myös perusjutut, kuten sairaalat olivat mustilla aivan hirveässä kunnossa, kun taas valkoiset saivat aina parasta mahdollista länsimaista hoitoa. 'Ei-Valkoiset' eivät myöskään saaneet esimerkiksi omistaa kuin enintään yhden kiinteistön per naama. Jotenkin järkyttävää että (valkoiset) vallanpitäjät pitivät tällaista järjestelmää täysin välttämättömänä. Yhdessäkin about 70-luvun videossa joku poliitikko kertoi, että apartheidin tarkoituksena on turvata kaikkien, niin mustien kuin valkoistenkin elämä ja luoda järjestystä. Ainoastaan apartheidin avulla säilyy kaaos kontrollissa.  

Museon kaikkein sykäyttävin paikka oli kuitenkin tarkka jäljennös apartheidin aikaisesta vankilasellistä, jossa pahimpia politiikan vastustajia pidettiin. Koppero oli kooltaan ehkä neljän neliömetrin luokkaa. Se oli täysin tyhjä, kokonaan ilman sänkyjä tai saniteettimahdollisuuksia. Valoa tuli katonrajasta vain auringon paistaessa. Mustia 'vapaustaistelijoita' saatettiin pitää tällaisessa sellissä kuukausia, makoillen omassa kusessaan ja paskassaan, jonka jälkeen heidät yleensä joko siirrettiin toisaalle tai tapettiin.

Museon viesti meni perille: Apartheid oli virhe ja olisi ollut kaikkien kannalta parempi jos emme kontrollia hakien olisi eksyneet reitiltä luonnonlakien, vaan nähneet yli rajojen.

Strutsihampurilaisten jälkeen jäimme odottamaan hostellimme taksikyytiä. Taksin odotus osoittautui kuitenkin ohjelmanumeroksi itsessäänkin: Museon edessä olevalla aukealla oli alkanut kristilliset nuorisofestarit! Monisatapäinen gospel-kuoro lauloi enkelten sävelillä, nauhottaen samalla omaa livelevyään. Nuoret afrikkalaiset seurasivat esitystä, juttelivat, tanssivat ja nauttivat lauantaipäivästä. Meininki oli aivan mahtava! Gospel-kuoron lopettaessa estradille astui seuraava artisti, joka ihmisten reaktioista päätellen oli jonkinsorttinen paikallinen legenda. Neljä miestä laulamassa pavarottiäänillään afrikkalaista gospelia. Pakan räjäytti lopulta Talent-Markultakin tuttu ”You raise me up”. Aivan mielettömän ylisiistin kuuloista! Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut tapahtumassa mitään ylimääräisiä sosiaalisia estoja. Jos joku halusi tanssia, hän tanssi. Jossain joukko nuoria yhtyi lauluun, jossain he lauloivat omaa lauluaan. Idea oli selvä: Tee mitä teet, kunhan pidät hauskaa ja ylistät Jumalaa.

Kyytimme saapui ja pian löysimme itsemme hyvin toisenlaisen ”museon” luota. South Africa World of Beer tarjosi meille 55 randilla (5e) opastetun kierroksen Etelä-Afrikan olutkulttuuriin ja sen historiaan, kaksi ilmaiskaljaa baarin puolelta ja oman olutlasin...täytettynä. Siinä kattoterassilla istuessa ja oluesta nauttiessa eilinen keskustahälinä ja vaaratilanteet tuntuivat hyvin kummallisilta. Olimme nähneet kaupungin kaksi puolta. Parhaiten tämän huomasi turistien määrässä, joita sekä apartheid-museossa, että 'olutmaailmassa' oli ollut paljon. Eilisessä katukuvassa heitä ei ollut näkynyt yhtään, sillä he tekivät kaikki sitä, mitä mekin tänään: ajelivat taksilla ympäri kaupunkia kohteesta toiseen. Me oltiin oltu ylpeästi erilaisia!

Illan tullen käveltiin hostellilta ravintolaan joku 1.5km pimeässä, voittaen näin virallisesti kaikki ulkonakävelemispelot. Kuten kaikki henkilötalot, oli ravintolatkin porttien ja muurien takana. Portilta soitettiin ovikelloa, jonka jälkeen jengi katsoi sisällä turvakameroista, että kannattaako portteja avata. Rikollisuus otettiin hyvin vakavasti.

Matkan viimeiseksi jäänyt Afrikan Tähti -peli ratkesi illalla allekirjoittaneen voittaen täten koko mestaruuden! Tässä pelissä Afrikan Tähti löytyi Cape Townista, mitä pidettiin hyvänä merkkinä loppumatkan kannalta.


Seuraavana päivänä se junamatka sitten alkoi. Meinattiin melkeen myöhästyä junasta, kun Jo'burgin kadut oli niin täynnä ihmisiä, et meidän taksi ei mahtunut melkeinpä liikkumaan lainkaan. Kun kysyttiin, et mikä ihmeen juttu täällä on ku jengiä on ku pipoa, ni vastaus oli yksinkertainen: ”Church. It's sunday” Koko monen miljoonan asukkaan kaupunki oli herännyt kirkkoon! Suomi, ottakaa mallia!

Junat lähti kaikki maan alta suljetuilta laitureilta, jonne pääsi ainoastaan näyttämällä lippunsa useaan otteeseen yhä useammille vartioille. Pummilla matkustaminen olisi täysin mahdotonta, sillä ilman lippua ei päässyt näkemään edes itse junaa. Meitä tämä pilettipolitiikka ei haitannut yhtään, sillä rahan kerjääjät tässä maassa olivat oikeasti rasittavia... ja vaarallisia.

Istuimet junavaunussa ei olleet turhan leveitä, saatika pehmeitä. Jalkatilaa oli kuitenkin sen verran hyvin, että paikallaan istui ihan kohtalaisen mukavasti. Yli vuorokauden pituisella matkalla tosin mikätahansa alkaisi jossain vaiheesa käydä epämukavaksi. Ilmastointina junassa toimi ikkunat, jotka eivät +30 celciusasteen keskellä tuoneet kovinkaan paljoa lohtua. Olimme jälleen melko poikkeuksellinen näky: Kaikissa junan istumavaunuissa oli yhteensä varmaan max 5 valkoihoista. Turisteja olimme luultavasti ainoat.

Junavaunussamme matkusti meidän lisäksi joukko paikallisia isokokoisia ja vahvoja naisia. He olivat Etelä-Afrikassa tyypillinen näky, sillä naiset täällä olivat yleensä runsaita, tulisia ja äärimmäisen äänekkäitä, luikkujen miestensä ollessa hiljaa rinnalla. Ei tämä tietenkään mikään vedenpitävä sääntö ollut, mutta piti kyllä paikkansa ainakin joidenkin etnisten ryhmien kohdalla.

Vaunumme naiset tutustuivat toisiinsa erittäin nopeasti ja kohta olimmekin seuraamassa vierestä äärimmäisen kovaäänistä keskustelu-väittely-mitälietä. Naiset huitoo ja huutaa toisilleen kielellä mitä me ei tajuttu (Myöhemmin tämä paljastui Xhosaksi) naksutellen kielellään aina muutaman sanan tai lauseen välissä. Ei ne siis vihaisia ollut, mutta paikallinen keskustelukulttuuri vaan oli Suomalaisen silmissä astetta ”tulisempaa”.

Ravintolavaunussa kävimme matkan aikana useasti. Se sijaitsi junassa halvempien istumavaunujen ja kalliiden nukkumavaunujen välissä, asiakaskunnan ollessa pääasiassa jälkimmäisistä. Panimme merkille, että he olivat lähes poikkeuksetta valkoisia. Ravintolavaunu ei siis erottanut toisistaan ainoastaan erilaisia vainuja, vaan melko tarkkaan myös eriväriset ihmiset. Hyvin tyypillistä Etelä-Afrikkalaista ”arkipäivän apartheidiä”

Junamatka meni nopsasti maisemia katsellen ja ihmisten tekemisiä seuraten. Yksi mielenkiintoinen kulttuurinen piirre mikä havaittiin oli monen paikallisen eräänlainen 'luonnonystävällinen lyhytnäköisyys'. Tyhjä juomapullo heitettiin surutta ulos ikkunasta, kaikkien muidenkin roskien kanssa. Tämä siis vaikka jokaisella penkkirivillä oli erikseen myös ihan oikeat roskikset! Kerrankin yksi pikkupoika yritti heittää karkkipaperinsa ulos ikkunasta, muttei kunnolla yltänyt ikkunanrakoon. Epäonnistuneen yrityksen jälkeen karkkipaperi lensi pari penkkiriviä kauemmas lattialle, josta poika juoksi hakemaan sen, kulkien samalla kahden tai kolmen ihan itsensä tasolla olevan roskiksen ohi. Poika palasi paikalleen ja kunnolla kurottaen onnistui saamaan roskansa ulos ikkunasta.

Yön tullen alkoi nukkumapuuhat. Jengi ei kuitenkaan turhaan yrittänyt pysyä penkeillään, vaan levittäytyivät rohkeasti myös (likaisille) lattioille mitä kummallisimpiin väleihin. Meininki näytti äärimmäisen kaaottiselta. Penkeillä nukuttiin poikittain, jalat tai pää keskikäytävällä ja lattiat oli täynnä ihmisiä makoilemassa mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Emme ottaneet mallia paikallisista, vaan nukuimme istuma-asennossa omilla penkeillämme kuten kunnon Suomalaiset.

Aamulla ostin kahvin vaunusta vaunuun kiertävältä kaupustelijalta (joita oli erittäin paljon). Lirukahvi valmiilla maidolla ei ollut lajinsa valioyksilö, mutta ihan oikeesti: PERSPEKTIIVIÄ! Olisinkohan pikkusen liian kiittämätön länsimaalainen, jos alkaisi tässä vaiheessa inisemään jotain kahvin laadusta. Hyvä, että edes sain sellaisen in the first place. Reissu jatkui kevyesti ja oikeastaan vasta muutama tunti ennen pääteasemaa tuli ensimmäistä kertaa olo, että matkaa on taitettu liiankin kauan. 

Saavuimme Cape Towniin, joka oli Johannesburgiin verrattuna kuin yö ja päivä. Koko kaupunkirakenne oli hyvin siisti ja eurooppalainen, niin että koko mestaa ei paikotellen uskonut Afrikaksi lainkaan. Turististeja oli paljon ja he kävelivät kaupungilla vapaasti Public-Security -liivein varustettujen vartijoiden pitäessä huolta turvallisuudesta melkein jokaisella korttelin kulmalla. Läysimme Hostellille melko vaivattomasti jonka jälkeen kävimme hieman tutkimassa lähialueita. Katsoimme tätä Table Mountainin juureen levittäytynyttä kaupunkia. Olimme tulleet täysin erilaiseen paikkaan. Ei enää epämiellyttäviä kulttuurishokkeja. Ei enää jatkuvaa oman turvallisuuden tarkkailua. Silmiä avartava matkailukokemus oli takana ja matkan rentouttava osuus sai alkaa. Sinä iltana olut (jos toinen ja kolmaskin) maistui erittäin hyvältä!