Eloonjäänyt, osa 3

Päivät 6-8
Mutta korkealta näin miten meri on suuri

Ensimmäinen kokonainen päivä Cape Townissa lähti liikkeelle mukavasti. Ajatuksena oli käveellä ympäri kaupunkia ja katsella sen nähtävyyksiä ja muita paikkoja. Huomattiin nopeasti, että Cape Town toden totta on Etelä-Afrikan eurooppalaisvoittoisin. Valkoinen väestö on kaupungissa yli lähes neljä kertaa mustaa suurempi. Suurimman siivun vievät kuitenkin 'värilliset', jotka ovat alunperin polveutuneet eurooppalaisten muualta maailmasta (suurimmaksi osaksi indonesian alueelta) tuoduista orjista. Toisin kuin Johannesburgissa, köyhempi väestö ei Cape Townissa asunut lähimaillakaan keskustaa. Heidän asuinalueinansa oli cape-flats: Kaupungin laitamilla olevat hökkelikylät, jonne ei varakkaammilla olisi mitään asiaa. Apartheidin hengen mukaisesti oli mustat ja valkoiset saatu jälleen jaettua.

Kaupunki oli sykähdyttävän näköinen. Table Mountain möllötti jatkuvasti näkökentässä, meren peittäessä kaupungin toista laitaa. Kun koko soppaan iski vielä +30 asteen lämpötilan ei ollut mikään ihme, että ko. Kaupunki on turistien suosiossa. Jonkin aikaa käveltyämme löysimme itsemme hollantilaisten alkujaan rakentamalta Hyvän Toivon Linnalta. Emme kuitenkaan menneet sisään, vaan tyydyttiin katselemaan kaupunkia linnan erittäin kauniilta pihalta, muurien viereltä.Muureja me rakensimme.

Keskustassa kävellessämme huomattiin kuitenkin nopeasti, että Cape Townin turvallinen ja rento olotila oli yllättävänkin valheellinen. Kaupungissa on koko Afrikan mantereen suurimmat tuloerot ja itsepintaisia rahan kerjääjiä oli joka kulmalla. Public-Security valvoi tilannetta jatkuvasti, mutta aina kun heidän silmänsä vältti, muuttuivat kerjäläiset äkkiä taskuvarkaiksi. Tästä saimme kokea itsekin, kun väärin valitsemallamme, hieman autiommalla, kadulla luoksemme tullut rahan kerjääjä aloitti suoraan: ”I have been in to jail and I don't wanna go back” samalla näyttäen linnatatuointejaan. Kieltäydyttiin antamasta mitään ja jatkettiin matkaa, mutta kaveri käveli kovaa vierellä:
”I do not want to use my knife, now please buy me some food. I do not want to use my knife. You're not helping by saying no you know. No's not helping”

Tilanne alkoi muistuttaa jo lähes liian paljon muutaman päivän takaista Jo'burgin episodia ja kuumotus oli sen mukainen. Olimme kuitenkin Cape Townissa ja kun kulman takaa paljastui vihreäliivinen public-security -mies, katosi kuumottelijamme salamannopeasti jäljettömiin. 
 

Loppupäivä saatiin kulumaan kaupungin kuuluisalla V & A Waterfrontilla, joka oli luultavasti koko kaupungin suurin turistikylä. Kymmenet ravintolat, kauppakojut, ravintolat sekä älyttömän kokoinen Victorias Wharf -ostoskeskus tervehtivät kaikkia, joilla vaan oli rahaa käytettävänä. Kaupunkinäköalaa kaipaaville paikalla oli suuri näköalapyörä. Waterfrontissa tuli jotenkin surrealistinen olo. Mesta oli kuin Chicagon Navy Pier, eikä siellä ollut mitään aitoa. Vaikka paikka olkin jotenkin ällöttävä oli se kuitenkin koko kaupungin paras paikka etsiä hyviä rafloja, joten syötiin (ja juotiin) siellä lähes jokaisena iltana.

Seuraavana päivänä lähdettiin katselemaan kaupungin lähialueita. Koska kävely niihin olisi mahdotonta ja epämiellyttävää ja taksilla kulkeminen kallista, niin ostettiin kahden päivän lippu Helsinginkin kesästä tuttuun kaksikerroksiseen ”hop on hop off” -bussiin. Turistibussien sininen sekä punainen reitti kulkivat kuitenkin kaikkien tärkeimpien kohteiden ohi. Ensimmäisenä päivänä oli sinisen reitin vuoro, ensimmäisenä kohteenamme Botanical Gardens, jonka Lonely Planetimme oli rankannut yhdeksi lähialueiden parhaaksi nähtävyydeksi.

Botanical Gardens sijaitsi Table Mountainin toisella puolella, useita kilometrejä kaupungin reunalta. Ei tiedetty yhtään, mitä odotettaisi. Mentiin vaan Lonely Planetin mukaan. Löydettiin sitten itsemme ihan järjettömän kokoisesta luonnonpuistosta, jossa oli kilometrien pituisia vaellusreittejä Table-mountainin joka kolkkaan. ...And thats it. For real. Koko mestassa ei ollut mitään muuta. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli Lonely Planet johtanut minut harhaan. Taisiis, olihan se mesta hieno, muttako että koko Cape Townin yksi hienoimmista paikoista olisi kasa puita ja nurmikkoa? Seriusly Lonely Planet? Puita, nurmikkoa ja kävelypolkuja... Emme viihtyneet paikassa kuin reilun tunnin.

Päivän kohde nro. 2 ei kuitenkaan taatusti jättäisi kylmäksi. Vuorossa oli Groot Constantia, yksi Cape Townin lähimmistä viinitiloista, jossa päästäisiin tutkailemaan jälleen yhtä uutta puolta Etelä-Afrikasta.
En ollut koskaan aikaisemmin käynyt viinitilalla, joten oli tavallaan hassua, että mesta oli aivan täysin tasan sellainen, millaiseksi olin viinitilat aina kuvitellut. Rypälepensaita kylpemässä auringon valossa kauniissa laaksossa, Iäkkäiden valkoisten kivirakennusten kyljessä. Kaikki oli hyvin siistiä ja huoliteltua. Lintu lauloi jossain kaukana ja sieraimiin leijaili tuoreen rypäleen tuoksu. Emme kuitenkaan tulleet paikalle ainoastaan fiilistelemään kaunista maaseutua, vaan tutustumaan Etelä-Afrikkalaiseen viinimaailmaan. Ostettiin kävelykierros, jossa päästiin seuraamaan viinien tuotantoa rypäletasosta aina tynnyrikypsytykseen asti. Kovin paljoa en viinin valmistamisesta aikaisemmin tiennyt ja homma olikin jo melkein opintopisteen arvoinen kokemus. Pääohjelmanumero oli kuitenkin vielä edessäpäin: Viininmaistelu.

Taas olin jännän äärellä, sillä (yeah, you quessed it!) viininmaistelutilaisuus oli myös elämäni ensimmäinen. Tilan viinit olivat ihan järjettömän hyviä huipentuen mitä mielettömimpään, jopa savunkatkeraan Shiraziin. Sylkukuppia ei tarvittu, mutta santsikierros oli tervetullut!

Groot Constantian jälkeen sinisen linjan turistibussiin nousikin sitten kaksi paljon iloisempaa suomalaista. Paras idea ikinä siinä hetkessä oli, kun alettiin puhua toisillemme kaikki ruotsiksi, vain huomataksemme noin 10min myöhemmin, että vieressämme istuvat nuoret naiset olivat kuin olivatkin in fact ruotsalaisia. No, mutta sex-till-et vaimitenseoli? Ei meillä ole mitään hävettävää.

Linjan viimeinen kohde tuli varsin yllättäen: Bussin ajaessa Hout-bay Harbourin ohi, totesimme ykstuumaan, että sataman ja hiekkarannan välimaastoon pykätty ravintola terasseineen oli koko Etelä-Afrikan paras kaljottelupaikka. Ja olihan se.
I mean, Just look at the photo!

Loppumatka Hout Baysta takaisin Cape Townin Waterfrontiin oli jälleen silmiäavartava kokemus. Bussimme ajoi pienessä taajamassa, jossa järjettömän kokoisia unelma-omakotitaloja oli pykätty vuorenrinteeseen, kohti merta. Tämä ei todellakaan ollut sitä köyhää arfikkaa. Saimme kuulla, että halvimpien talojen lähtöhinta täältä päin pyöri noin 5 miljoonassa eurossa. Mietin, miten jengi pystyi nauttimaan asumisesta täällä, kun muutaman kilometrin päässä esiintyy täysin järjetöntä köyhyyttä. Kai kyseessä oli sitten jonkinlainen ”poissa silmistä, poissa mielestä” -tilanne. Ja tolla alueella köyhät (tummat ja mustat ihmiset) todella oli silmänkantamattomissa. Päivän sanana jälleen: Arkipäivän apartheid.

Torstaina kiipeisimme Cape Townin ikonisimpaan paikkaan, Table Mountainin huipulle. Koska kyseiseen mestaan ei tuulisella säällä ollut mitään asiaa, tervehdittiin me lempeää tuulta iloisesti. Leuto tuuli ei tosiaan ollut Cape Townissa mikään selviö, sillä valtameren välissä olevan kaupungin tuulet saattoivat joskus yltyä jopa 40 metriin sekunnissa (Suomessa hirmumyrskyvaroitus on 33m/s), jättäen minkä tahansa itseään ”windy cityksi” kutsuvan kaupungin auttamatta kakkoseksi.

Pöytävuoren alarinteelle päästiin tutuksi tulleen Hop-on-hop-off bussimme punaisella linjalla. Bussissa matkalla kaupungin keskustan läpi nähtiin näky, joka ei tässä vaiheessa enää yllättänyt meitä yhtään, nimittäin ryöstö kirkkaassa päivänvalossa. Cape Townin public-security oli kuitenkin haukkana paikalla ja alle kymmenessä sekunnissa paikalla oli ainakin viisi vihreäliivistä, jotka iskivät rosvon tiskiin ja antoivat kunnolla pampusta. Tässä kaupungissa rikollisuus otettiin tosissan vakavasti. Turistien turvallisuus ei ollut leikin asia.

Lähes oksettava olo tuli ennen Table Mountainin pysäkkiä, kun bussimme pyrhälsi paikallisen ”townshipin” eli hökkelikylän ohitse. Turistibussimme koko yläkerran länsimaalainen turistikatras kaivoi kamerat esiin ja alkoi valokuvata tätä paikallista köyhyyttä. Siis oikeesti! Vittu! Tässä me eletään omaa rikasta turistielämää ilman huolen häivää ja katsellaan hökkelikylän 'eksoottista näkyä', niinkuin se olisi joku elämysmuseoon tuotu installaatio. Menkää ite elämään sinne aaltopahvin keskelle pariksi kuukaudeksi ja ottakaa ne turistikuvanne sitte.

Bussin tullessa table-mountainin juurelle oli päivä kaikkein kuumimmillaan. Kiipeäminen tulisi olemaan äärimmäisen kuluttavaa touhua, ja hetken aikaa pohdittiin jopa mahdollisuutta, mennä huipulle sittenkin köysirataa pitkin. Aivopieru oli kuitenkin lyhytaikainen. En mä ainakaan tullu Afrikkaan matkustaakseni köysiradalla! Tiputan kyydistäni kaiken turhan painon pois ja lähden ylös vievälle polulle.

Polku oli pitkä ja kivinen. Se meni ylös paikoin niin jyrkästi, että sitä oli pakko kivetä neljällä raajalla. Turhia kaiteita tai muita turvajuttuja ei ollut. Useassakin kohdassa oli täysi mahdollisuus kompastua suoraan rotkoon. Matkaa alas oli sen verta paljon, että saisin itseni taatusti hengiltä, pois kyydistä jos hyppäisin. Läntisessä euroopassa ei tällainen polku olisi ikinä turisteille mahdollinen. Ylös kiipeäminen vei meilltä noin 1h 45min sisältäen monet vedenjuoti sekä valokuvaustauot. Maisemat oli ihan järisyttävän hienoja! Kyllä tämmöisissä mestoissa kelpasi kävelläkin!

Huipulle päästyämme, hienot maisemat saivat kuitenkin vielä kokonaan uuden merkityksen. Table-mountainin tuhannen metrin korkeudessa olevalta, hämmentävän tasaiselta huipulta, näkyi helposti kymmenien kilometrien päähän. Näimme koko hyvän toivon niemen, jonka jokaisella sivulla valtameret levittäytyivät loputtomina. Niiden kokoa ei vaan ihminen pysty käsittämään.
Mutta koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin tässä olkaa hyvät:

Otettiin köysirata alas ajan säästämiseksi ja jatkettiin punaisella bussillamme kohti Camps Bay:tä, jossa oli kuulema koko kaupungin parhaat rannat. Väite piti paikkansa. Vaikka hiekkaranta olikin hieno, löysivät saaristoa rakastavat suomalaiset mielenrauhansa kovista rantakivikoista. Meren katseleminen oli mahtavaa puuhaa. Rantakivellä aika tuntui pysähtyvän. Oli hassua ajatella, että vasta reilua tuntia aikaisemmin me olimme katselleet tätäkin rantaa yli tuhat metriä korkeammalta. Vaikka pöytävuoren maisemat olivatkin olleet päräyttäviä, totesimme molemmat, että pidämme merestä enemmän läheltä käsin. Vasta orastava nälkätila sai meidät ottamaan bussin takaisin Waterfrontiin, kymmenien ravintoloiden keskuuteen. Näille rantakiville oli kuitenkin päästävä vielä takaisin. Sillä kun meri kutsuu, minä kuuntelen.